Viime viikolla langat alkoivat kuitenkin taas selvitä. Minun pitäisi vaan osata luottaa siihen, aina ne ovat lopulta selvinneet. Kesätyöt varmistuivat, itse asiassa minulla on nyt kaksi paikkaa, joista pitäisi äkkiä valita toinen. Se on positiivinen ongelma, vaikka viekin vähän yöunia. Sitten tulivat sen suuren tentin tulokset, joita olin jo vähän aikaa kerennyt pelolla odottaa. Läpäisy sai aikaan suuren helpotuksen ja hetken oli helpompi hengittää. Ehkä uskaltaisin jo luottaa omaan pärjäämiseeni seuraavienkin tärkeiden asioiden suhteen.

Sitten muihin asioihin. Meillä on nyt ollut luennoilla puhetta masennuslääkkeistä ja masennuksesta ylipäänsä. Se on aihe, josta olen lukenut paljon ja johon liittyy omakohtaisuutta. Välillä täytyy ihan muistuttaa itseäni, että niin joo, ei ehkä ole fiksuinta kuiskata vieruskaverille, että tota lääkettä mäkin käytin. Tai että pahimmillaan sain itse tuosta masennustestistä näin ja näin monta pistettä, nyt enää näin ja näin monta, vaikka sekään ei testin mukaan ole ihan normaali tulos. Että minä tiedän, miten paljon se kymmenen pisteen pudotus vaikuttaa. Se voi olla ero kuoleman ja elämän välillä.

Hesarissa taisi olla lähiaikoina maininta välttelevästä kiintymyssuhteesta. Luin myöhemmin netistä määritelmän ja totesin, että tuo olen minä. En ehkä ihan pahin tapaus, toivottavasti, mutta matkalla siihen. Se näkyy kaikissa ihmissuhteissani, lähentyminen aiheuttaa minussa perääntymisreaktion. Pelko hylätyksi tulemisesta, joka aiheuttaa ylikorostettua itsenäisyyttä. Minä en tarvitse ketään, kaikki ihmissuhteeni ovat tavallaan bonusta, jota ilman pärjäisin, tai ainakin uskottelen niin.

Seesteinen mieli on myös aiheuttanut minussa sen, että en enää yritä peitellä alakuloani jatkuvalla tekopirteydellä. Vaikka sisäisesti voin oikein hyvin, ulkoisesti muutos muistuttaa ehkä masennusta enemmän kuin oikea masennukseni. Vaikka silloin hymyni sammui heti, kun pääsin omiin oloihini, ulospäin yritin olla niin paljon jotakin mitä en ollut. Haluaisin silti olla sellainen, iloinen ja helppo. Välillä osaankin nauraa oikeasti, syvältä ja kuuluvasti. Kertoa hauskoja juttuja ja olla innoissani tulevasta. Mutta miten voisin olla sellainen, kun kaksi viikkoa olen vain lukenut tenttiin?

Olin taas treffeillä, ne loppuivat aika nopeasti. Ei kai ole hyvä merkki, jos treffikumppani alkaa ihailla jonkun toisen naisen ryhtiä? Ja kysyy pian sen jälkeen, onko minulla tylsää, vai miksi en puhu paljoa. Todellisuudessa edellisen yön juhliminen väsytti vielä silloinkin ja kahvittelu vieraan ihmisen kanssa on muutenkin vaikeaa. Nyt olen siis kotona ja juon naurettavan kallista, lahjaksi saamaani viiniä ja kirjoitan masennusblogiini päivitystä. En ole aivan varma, pitäisikö minun tehdä elämässäni joitakin muutoksia, vai onko kaikki itseasiassa oikeastaan aika loistavasti.

Että kun kaatuisi jäisellä kadulla niin, että silmiin ilmestyy kivun tähtikuvioita, ei menisi ensimmäisenä paniikkiin ajatuksesta mitä jos en voi kivulta istua luennoilla. Siis oikeaan, käsien tärinä -paniikkiin.

Ajattelisin, että ei minun tuostakaan mitään tarvitse ymmärtää, ymmärtäkööt muut ja selittäkööt minulle, jos on niin tärkeää. Enkä niin, että kyllä minun tämäkin täytyy osata, muutenhan joku voisi kuvitella minun olevan tyhmä.

Tajusin, että minä olen lopulta se, joka kasaa niskaani kaikki nämä paineet.

Miten typerää on se, ettei tahdo loukata terapeutin tunteita kertomalla, että ei enää halua nähdä? Tänäänkin hän vakuutteli vielä monta kertaa hämmentyneellä ja hiljaisella äänellään, että jos taas tuntuu siltä, niin kyllä Kelalta taas voi saada tukea ja voin aina soittaa hänelle. Ja lisäsi siihen vielä perään nopeasti, että siis jos vielä häntä haluan nähdä. Hymyilin ja sanoin, että tuskin nyt vähään aikaan kuitenkaan.

Olo on nyt oikeastaan helpottunut. Nyt ei enää oikeasti tarvitse ajatella, että minulla on ollut masennus ja että oikeastaan se voisi ihan hyvin uusiutuakin. Nyt kukaan ei väkisin yritä kaivaa jotakin merkityksellistä ja ahdistavaa jokaisesta kertomastani asiasta.

Kesällä lopetin masennuslääkkeiden syömisen, mikä olikin aika ahdistava kokemus lähinnä ärsyttävien vieroitusoireiden vuoksi. Terapiaa olen vhentänyt koko ajan, nyt ihan oikeasti viimeinen kerta on ensi viikolla. Sitten olen saanut vuoden Kelan tukea terapiaan ja seuraavalle vuodelle en ole sitä anonut. Syksyn terapia on muutenkin ollut todella turhaa, en ole viitsinyt puhua mistään enkä ole kokenut tarvetta puhua terapeutin kanssa. Huonot edellytykset kyseiselle prosessille siis.

Kun vertaa tilannettani vuoden takaiseen, niin olen nyt paljon seesteisempi. En ole pitkään aikaan joutunut kärsimään oikeasta masennusjaksosta, vaikka tietysti joskus on ollut vaikeampia hetkiä. Ne ovat kuitenkin menneet ohi aivan normaalisti eivätkä ole kestäneet viikkoja vaan ehkä päivän tai pari.

Luin viime vuonna myös enemmän kirjoja kuin parina aikaisempana vuotena. Ja elokuvissa kävin paljon, kesällä ilmaislippujen ansiosta noin kerran viikossa, syksyllä pari kertaa kuussa. Myös omaa tekstiä olen kirjoittanut monta sivua, tosin vähemmän kuin mitä piti. Tarinasta pidän kuitenkin vieläkin ja jatkan sitä aina sopivan hetken koittaessa

Kaikesta mukavasta huolimatta masennus jätti viime vuoden muistoihin ikävän sivumaun. Tällä uudella vuodella sitä ikävää makua ei ole, joten sen on helppo voittaa ja tulla paremmaksi vuodeksi. Ja minä todella uskon siihen.

Toinen katkera viesti lähti aika monen sadan kilometrin päässä asuvalle samoista asioista kiinnostuneelle miehelle, joka alkoi viestitellä minulle jokin aikaa sitten. Siinä vaiheessa, kun viestit alkoivat muuttua tulevaa muuttoa vihjaileviksi, aloin miettiä mitäköhän minä tässä oikein teen. Sitten mietin tarkemmin ja päätin suoraan kysyä tältä ihmiseltä, että mitäköhän hän oikein luulee tässä tekevänsä. Saatoin avautua hieman myös muista asioista, epäonnistuneista nettitreffeistä ja liian pitkään jatkuneesta nuhasta. Viestiini ei ole tullut vastausta, en ehkä ole yllättynyt.

Äh, jotenkin olen taas vaan hyväksynyt tulevan vanhapiikuuteni, siksi voin suhtautua koko profiiliini huumorilla. Täytin nimittäin jokin aika sitten taas vuosia ja olen huomannut, että en esimerkiksi ehkä enää voikaan syödä kaikkea lihomatta. Tosin kun aina välillä unohdan syödä, niin se vähän kompensoi. Silti olen huolestuttavaa tahtia vanhentunut ja aikuistunut, sen hyväksyminen ottaa oman aikansa. Siksi saan kai huvikseni hieman auttaa nuoria miehiä oppimaan kirjoittamaan naisille netissä.

Eli vaikka en ole kokenut itseäni varsinaisesti masentuneeksi moneen kuukauteen, olen muuten täysin terve, normaalipainoinen nuori ihminen, en voi saada sairauskuluvakuutusta sen takia, että hain viime talvena apua masennukseeni. Jos olisin silloinkin vain purrut hammasta ja odottanut masennuksen helpottuvan itsestään, kunnes taas palaisi, saisin vakuutuksen. Masennus on vakuutusyhtiöiden mielestä niin pelottava sairaus, että se johtaa heti hakemuksen hylkäämiseen eikä esimerkiksi mielenterveyspalveluiden jättämiseen pois vakuutuksen piiristä. Ai että mielenterveysongelmilla olisi joku stigma? Enpä ole huomannut.

Tietokone on ollut auki melkein koko päivän, paitsi kun katsoin taas yhden tyhmän romanttisen komedian samalla kun söin kotiin hakemaani hampurilaisateriaa. Mieluiten syön pikaruokani yksin ja salaa. Olen taas luisunut huonoon syömiseen ja vähäiseen liikuntaan. Se on huono yhdistelmä, vaikka vaatekoko ei muutukaan, niin kehon koostumus muuttuu paljon pehmeämmäksi. Ja sellaisella huonolla tavalla.

Niin ja pakko mainita, että tänään tähän blogiin on tultu hakusanoilla "unien selitykset letut". Harmi, ettei täältä tainnut löytyä selitystä kummallisille lettu-unille.

Sitä paitsi mielessä pyörii taas uusi loistava projekti: joulukortit! Niillä saa kätevästi muistutettua itsestään ja kun ne muistaa lähettää ajoissa, niin ei tarvitse tuntea huonoa omaatuntoa niistä eteisen matolle tipahtelevasta muutamasta kortista. Huono omatunto siirtyy vastaanottajalle. Sitä paitsi tykkään piirtää kortteja muutenkin, tosin yleensä käytän yhteen monta tuntia. Nyt teen ehkä pikakortteja, niin niitä on enemmän. Määrä korvaa laadun, vaikka jokainen vastaanottaja saakin vain yhden. Viime vuonna jaksoin tehdä kokonaisuudessaan yhden kortin, se oli vähän sellainen koekappale ja sitten se koe peruttiin.

Eli ei mun elämään nyt ketään mahtuisikaan, veisi mokoma kaiken vapaa-ajan. Sen sijaan voin istua pitkiä iltoja yksin ja piirtää tonttulakkisia kirahveja kirkkaisiin korttipohjiin ja kuunnella samoja levyjä tuhanteen kertaan. Niin ja onhan mulla netti ja ne kaikki amerikkalaiset komediasarjat, joiden geneeriset juonet on nähty moneen kertaan, mutta jotka pienellä muokkauksella menevät vielä ihan täydestä. Niistä tietää ennalta, mitä seuraavaksi tapahtuu, joten ne muistuttaa kivasti mun elämää.

Jostakin syystä minä haluan nyt vain ilmeisesti olla suuresti ihastunut. Ja olenkin, ainakin vähän. En oikeastaan tiedä miksi, en ole ollut pitkään aikaan yhtään, vaikka minuun on kai oltu. Kai se johtuu siitä, että tämä mies ei osoittanut minuun mitään suurta kiinnostusta. Ei sanonut soittavansa tai sopinut heti uusista treffeistä. Ei itseasiassa sopinut ollenkaan, en tiedä tuleeko sellaisia. Minä haluaisin, kai, mutta en tahdo olla ahdistava.

Minun sisälläni käyvät jatkuvasti taisteluaan sitoutumiskammo ja läheisyyden kaipuu. Viime aikoina olen alkanut antaa enemmän ja enemmän periksi ajatukselle seurustelusta, sille että olisi joku. Olen joskus aikaisemminkin niin tehnyt, kokenut olevani valmis, ettei ahdista niin paljoa, mutta ei siinä koskaan ole käynyt hyvin. Jotenkin minun on vaikea ihastua ihmiseen, joka pitää minusta. Se on vähän ongelma.