"Kyllä se toistuvalta masennukselta kuulostaa", psykiatri sanoi ja nosti jalat tuolille. Olin juuri kertonut elämäni suurimmat epäkohdat tälle tuntemattomalle henkilölle, välillä kyyneleitä silmistäni pyyhkien. Minusta on tullut hyvä kertomaan elämäntarinaani erilaisille terveydenhuollon ammattilaisille. Tämä oli neljäs ihminen, jolle puhuin asioista, joista en ennen viime syksyä ollut kertonut kenellekään. Siitä, miten pelkään yksinäisyyttä ja miten en koskaan oiken tunnu kuuluvan minnekään. Miten joskus on vaikeaa keksiä yhtään syytä jatkaa.

Psykiatrin mielestä ei kuulostanut siltä, että lääkkeet, jotka ystävällisesti hymyilevä yleislääkäri oli lähes kolme kuukautta sitten määrännyt, tomivat kovinkaan hyvin. Minä olin samaa mieltä. Hän kirjoitti minulle reseptin uudelle lääkkeelle ja antoi numeronsa ja sähköpostiosoitteensa ja käski kertoa, miltä lääkkeet tuntuvat. Sivuvaikutukset eivät kuulostaneet mukavilta.  "Ei sinun ole pakko näitä syödä, jos et halua", hän vielä lisäsi. En ehkä halunnut.

Kotiin kävelin hämmentyneenä. Olin itkenyt ensimmäistä kertaa kuukauteen. Nykyisin en enää halua itkeä, sillä pelkään, etten pysty lopettamaan, että itken taas viikon putkeen. Päässä tuntui tyhjältä ja resepti painoi laukussa enemmän kuin kahden paperiakin kuuluisi. Pelkäsin, että joku tuttu kävelisi vastaan ja huomaisi itkettyneet silmäni.

"Miten niin olet masentunut? Mitä sä oikein kerrot niille lääkäreille?", äiti ihmetteli puhelimessa. En halunnut selittää enempää, kadutti että olin maininnut käynnistä psykiatrilla. Minun oli vain pakko puhua jollekin ja äiti tuntui turvallisimmalta vaihtoehdolta. Aloin puhua koulusta.

Tänään en mennyt luennoille. Päätä särki aamulla eikä muutenkaan huvittanut. Kun herätyskello soi, kääriydyin vain tiukemmin peittooni. En noussut ennen puolta päivää, silloin nälkä oli kasvanut liian suureksi. Kävin kaupassa ilman meikkiä ja jalassani kauhtuneet kotihousut.

Syötyäni päätin aloittaa uuden blogin.