Ehkä se, että teeskentelin tänään opiskelijaravintolassa, etten nähnyt niitä tuttuja, jotka näin, on vain suloisen eksentristä. Tai sitten säälittävän epäsosiaalista. Se, että mieluummin menin omaan yksinäiseen pöytääni istumaan, enkä irroittanut katsettani kirjasta muuta kuin toisinaan tuijottaakseni ulos ikkunasta, ei välttämättä kerro minusta mitään. Tai ehkä se kertoo paljonkin. Silloin se vain oli ainut mahdollisuus. Olin päättänyt syödä yksin, silloin minun piti myös päästä syömään yksin, eikä tuppautua joidenkin muiden seuraan. Miksi ne edes olisivat halunneet syödä kanssani. Tuskin olisivat.

Mutta kirja oli hyvä ja ruoka myös. Olen taas laiminlyönyt kunnolliset ateriat, mutta tänään soitettuani labratulokset ja kuultuani alhaisen hemoglobiinini, päätin syödä kunnolla. Pakko se on, en minä itseäni tahdo tuhota. Tai toisinaan ehkä, mutta en oikeasti, sittenkään. Harmitti, kun ei kokeista muuta syytä väsymykselle löytynyt. Olisin halunnut syyn väsymykseen ja siihen pillerit, joilla tulisin taas virkeääksi. Mutta ei. Ja rautaa en voi ainakaan tabletteina syödä, vatsa ei kestä. Siksi söin tänään liharuokaa, siitä saa rautaa.

Luen nyt Patti Smihin omaelämäkerrallista kirjaa, suomeksi Ihan kakaroita. Olen hyvin viehättynyt Patti Smithistä, minä en itse olisi ikinä pystynyt elämään samalla tavalla. Epävarmana tulevaisuudesta ja antautua niin taiteelle. Välillä kadehdin häntä, kirja vilisee tunnettuja ja mielenkiintoisia ihmisiä ja Smithin elämä on niin kovin jännittävää ja erikoista. Ihailen häntä suuresti, ihmeellinen nainen.