Leikkasin eilen hiukseni. Tai en minä sentään, vaan kampaaja. Oikein mukava nainen, kysyi monta kertaa, että olenko nyt aivan varma, että muutos on kyllä aika dramaattinen. Vastasin hymyillen kyllä, joka kerta. Pitkät kiharat hiukseni putosivat nopeasti kampaamon lattialle, loppu oli hienosäätöä. Niistä tuli kauniit ja kevyet eikä niitä saa millään takkuun. Kotiin kävellesäni katsoin itseäni jokaisesta heijastavasta pinnasta ja joka kerta ihmettelin uutta ulkonäköäni.

Ostin kaupasta puoli litraa liian kallista suklaajäätelöä. Säästän, kun en enää osta leipää, otin tänäänkin lounaalta mukaan sämpylän. Ne leipovat siellä sämpylät itse. Jäätelö on hyvää, vaikka se sulaessaan valuukin kaikkialle jättäen jälkeensä ruskeita tahroja riippumatta siitä, kuinka siististi söisi.

Kohta lähden joen rantaan lukemaan kirjaa kesämekossa. Tai sitten jään tänne ja avaan suuren ikkunan. Tahdon tuntea tuulen ja täällä haisee ihan tunkkaiselta, täällä haisee minulta.

Talossa siivotaan käytäviä, kaikki siivoojat ovat ulkomaalaisia. Haen katsekontaktia ja hymyilen kun kävelen ulos kopisevissa kengissäni. Kenkien kärkien nahka on kulunut ja rispaantunut, vuosi sitten suutari muotoili uudet pohjat kuluneiden päälle.

Ehkä menen tänään yksin elokuviin. En tiedä, haluanko katsoa jonkun helpon komedian vai vaikean rakkaustarinan. Minulla ei ole enää televisiota täällä, vaikka digiboksissa olisikin monta elokuvaa.

Minä en tiedä, mitä teksin elämälläni.