Pitkään on ollut sellainen olo, että käteni ovat täynnä lankoja, jotka ovat vain ihan vähän sotkussa, mutta pelko pahemmasta sotkusta saa täysin lamaantumaan. Kalenteri on täyttynyt tärkeistä ja muistettavista asioista, yksikin moka ja tulevaisuus monimutkaistuisi lisää. Ylipäätään olen yrittänyt lopettaa tulevaisuudesta murehtimisen ja ottamaan elämästä poikkileikkauksia. Nyt asiat ovat ihan hyvin, se on tärkeintä (olen varmaan kirjoittanut tästä jo aiemmin, mutta sama filosofia toimii vieläkin). Mutta joskus on vaan pakko suunnitella ensi viikkoa, kuukautta, kesää, ja kädet täyttyvät sekavista langoista, joita ei saa missään nimessä pudottaa.

Viime viikolla langat alkoivat kuitenkin taas selvitä. Minun pitäisi vaan osata luottaa siihen, aina ne ovat lopulta selvinneet. Kesätyöt varmistuivat, itse asiassa minulla on nyt kaksi paikkaa, joista pitäisi äkkiä valita toinen. Se on positiivinen ongelma, vaikka viekin vähän yöunia. Sitten tulivat sen suuren tentin tulokset, joita olin jo vähän aikaa kerennyt pelolla odottaa. Läpäisy sai aikaan suuren helpotuksen ja hetken oli helpompi hengittää. Ehkä uskaltaisin jo luottaa omaan pärjäämiseeni seuraavienkin tärkeiden asioiden suhteen.

Sitten muihin asioihin. Meillä on nyt ollut luennoilla puhetta masennuslääkkeistä ja masennuksesta ylipäänsä. Se on aihe, josta olen lukenut paljon ja johon liittyy omakohtaisuutta. Välillä täytyy ihan muistuttaa itseäni, että niin joo, ei ehkä ole fiksuinta kuiskata vieruskaverille, että tota lääkettä mäkin käytin. Tai että pahimmillaan sain itse tuosta masennustestistä näin ja näin monta pistettä, nyt enää näin ja näin monta, vaikka sekään ei testin mukaan ole ihan normaali tulos. Että minä tiedän, miten paljon se kymmenen pisteen pudotus vaikuttaa. Se voi olla ero kuoleman ja elämän välillä.

Koska mieleni on ollut viime aikoina suhteellisen vakaa ja seesteinen, on tämä blogi saanut  jäädä sivuun. Välillä kuitenkin mielessäni laukkaa sellaisia ajatuksia, joita en tahdo kaikkien kanssa jakaa joten jaan ne teidän kanssanne. Psykohömppää ja omaa pohdintaa.

Hesarissa taisi olla lähiaikoina maininta välttelevästä kiintymyssuhteesta. Luin myöhemmin netistä määritelmän ja totesin, että tuo olen minä. En ehkä ihan pahin tapaus, toivottavasti, mutta matkalla siihen. Se näkyy kaikissa ihmissuhteissani, lähentyminen aiheuttaa minussa perääntymisreaktion. Pelko hylätyksi tulemisesta, joka aiheuttaa ylikorostettua itsenäisyyttä. Minä en tarvitse ketään, kaikki ihmissuhteeni ovat tavallaan bonusta, jota ilman pärjäisin, tai ainakin uskottelen niin.

Seesteinen mieli on myös aiheuttanut minussa sen, että en enää yritä peitellä alakuloani jatkuvalla tekopirteydellä. Vaikka sisäisesti voin oikein hyvin, ulkoisesti muutos muistuttaa ehkä masennusta enemmän kuin oikea masennukseni. Vaikka silloin hymyni sammui heti, kun pääsin omiin oloihini, ulospäin yritin olla niin paljon jotakin mitä en ollut. Haluaisin silti olla sellainen, iloinen ja helppo. Välillä osaankin nauraa oikeasti, syvältä ja kuuluvasti. Kertoa hauskoja juttuja ja olla innoissani tulevasta. Mutta miten voisin olla sellainen, kun kaksi viikkoa olen vain lukenut tenttiin?

Olin taas treffeillä, ne loppuivat aika nopeasti. Ei kai ole hyvä merkki, jos treffikumppani alkaa ihailla jonkun toisen naisen ryhtiä? Ja kysyy pian sen jälkeen, onko minulla tylsää, vai miksi en puhu paljoa. Todellisuudessa edellisen yön juhliminen väsytti vielä silloinkin ja kahvittelu vieraan ihmisen kanssa on muutenkin vaikeaa. Nyt olen siis kotona ja juon naurettavan kallista, lahjaksi saamaani viiniä ja kirjoitan masennusblogiini päivitystä. En ole aivan varma, pitäisikö minun tehdä elämässäni joitakin muutoksia, vai onko kaikki itseasiassa oikeastaan aika loistavasti.

Joskus, tai ehkä aika usein, mietin millaista olisi olla hieman yksinkertaisempi. Sellainen, joka ei mieti liikaa ja kun miettii, niin erilaisia asioita. Sellainen, jolle kelpaisi vähemmän, ei suinkaan kaikki kuitenkaan, mutta se näkisi ehkä muitakin vaihtoehtoja. Ettei asioista tarvitsisi tehdä niin monimutkaisia.

Että kun kaatuisi jäisellä kadulla niin, että silmiin ilmestyy kivun tähtikuvioita, ei menisi ensimmäisenä paniikkiin ajatuksesta mitä jos en voi kivulta istua luennoilla. Siis oikeaan, käsien tärinä -paniikkiin.

Ajattelisin, että ei minun tuostakaan mitään tarvitse ymmärtää, ymmärtäkööt muut ja selittäkööt minulle, jos on niin tärkeää. Enkä niin, että kyllä minun tämäkin täytyy osata, muutenhan joku voisi kuvitella minun olevan tyhmä.

Tajusin, että minä olen lopulta se, joka kasaa niskaani kaikki nämä paineet.

Tänään oli vihdoinkin viimeinen vaivaantunut terapiakerta. Viime kerta oli ennen joulua ja minun puolestani se olisi ihan hyvin voinut jo olla se viimeinen kerta. Jotenkin vain en osannut sanoa terapeutille tarpeeksi päättäväisesti, että en enää kokenut tarvitsevani niitä istuntoja. Istuimme kyllä usein kymmenenkin minuuttia putkeen täysin hiljaa, koska minulla ei vaan ollut asiaa eikä hän osannut kysyä mitään. Silloin päässäni pyöri lähinnä se, että silläkin rahalla voisin tehdä jotakin oikeasti hyödyllistä.

Miten typerää on se, ettei tahdo loukata terapeutin tunteita kertomalla, että ei enää halua nähdä? Tänäänkin hän vakuutteli vielä monta kertaa hämmentyneellä ja hiljaisella äänellään, että jos taas tuntuu siltä, niin kyllä Kelalta taas voi saada tukea ja voin aina soittaa hänelle. Ja lisäsi siihen vielä perään nopeasti, että siis jos vielä häntä haluan nähdä. Hymyilin ja sanoin, että tuskin nyt vähään aikaan kuitenkaan.

Olo on nyt oikeastaan helpottunut. Nyt ei enää oikeasti tarvitse ajatella, että minulla on ollut masennus ja että oikeastaan se voisi ihan hyvin uusiutuakin. Nyt kukaan ei väkisin yritä kaivaa jotakin merkityksellistä ja ahdistavaa jokaisesta kertomastani asiasta.

No niin, vuosi tosiaan taisi tuossa vaihtua. Itse otin uuden vuoden vastaan Tukholmassa iloisesti ruotsalasten keskellä mutta nyt olen taas Suomen loskasateessa. Blogikin täyttää kohta oikein vuoden, aika on kulunut todella nopeasti. Viime vuonna ei periaatteessa tapahtunut elämässäni suuria mullistuksia, en muuttanut, vaihtanut opiskelupaikkaa, rakastunut, saanut uusia sydänystäviä tai menettänyt sellaisia. Alkuvuosi kului lähinnä masennuksesta selviämisessä, jotenkin tuntuu että se koko aika meni tavallaan paikalla pysyessä. Henkistä kasvua tai jotakin sellaista taisi tapahtua, mutta vaivihkaa.

Kesällä lopetin masennuslääkkeiden syömisen, mikä olikin aika ahdistava kokemus lähinnä ärsyttävien vieroitusoireiden vuoksi. Terapiaa olen vhentänyt koko ajan, nyt ihan oikeasti viimeinen kerta on ensi viikolla. Sitten olen saanut vuoden Kelan tukea terapiaan ja seuraavalle vuodelle en ole sitä anonut. Syksyn terapia on muutenkin ollut todella turhaa, en ole viitsinyt puhua mistään enkä ole kokenut tarvetta puhua terapeutin kanssa. Huonot edellytykset kyseiselle prosessille siis.

Kun vertaa tilannettani vuoden takaiseen, niin olen nyt paljon seesteisempi. En ole pitkään aikaan joutunut kärsimään oikeasta masennusjaksosta, vaikka tietysti joskus on ollut vaikeampia hetkiä. Ne ovat kuitenkin menneet ohi aivan normaalisti eivätkä ole kestäneet viikkoja vaan ehkä päivän tai pari.

Luin viime vuonna myös enemmän kirjoja kuin parina aikaisempana vuotena. Ja elokuvissa kävin paljon, kesällä ilmaislippujen ansiosta noin kerran viikossa, syksyllä pari kertaa kuussa. Myös omaa tekstiä olen kirjoittanut monta sivua, tosin vähemmän kuin mitä piti. Tarinasta pidän kuitenkin vieläkin ja jatkan sitä aina sopivan hetken koittaessa

Kaikesta mukavasta huolimatta masennus jätti viime vuoden muistoihin ikävän sivumaun. Tällä uudella vuodella sitä ikävää makua ei ole, joten sen on helppo voittaa ja tulla paremmaksi vuodeksi. Ja minä todella uskon siihen.