"Mistä sä haluaisit puhua? Voit puhua mistä vaan, ei sen tarvitse olla mitenkään hienoa", terapeutti sanoo hiljaisuuden jälkeen. Jatkan kenkieni tuijottamista ja vastaan, etten tiedä. Minusta ei ole viime aikoina tuntunut miltään. En minä osaa puhua mistään, en ole tehnyt mitään. En ole ajatellut mitään huonoja ajatuksia, mutten oikeastaan hyviäkään. Olen vain ollut, antanut päivien tapahtua. Selviytynyt.

En taida oikein osata olla terapiassa. En halua tavata kuin kerran viikossa, vaikka terapeutti haluaisi tapaamisia vähintään kaksi. En usein tiedä, mistä puhuisin. Tai mitä hyötyä siitä on. Viimeksi puhuimme kirjoista, niistä minä puhun mielelläni.

Aluksi oli hienoa puhua niistä asioista, joista en koskaan ollut puhunut. Niistä synkistä asioista menneisyydessä ja nykyisyydessä. Kummallisista ajatuksistani ja peloistani. Puhuminen sattui, mutta teki myös hyvää. Sain perspektiiviä. Jossaikin vaiheessa kuitenkin turruin. En enää jaksa muistella asioita, joista tulee paha mieli. En enää jaksa itkeä. En ole itkenyt yli kuukauteen eikä minua edes ole itkettänyt. Miksi haluaisin puhua asioista jotka surettavat?

Ajattelin, että ehkä olenkin jo terve. Että se olikin vain väärä hälytys. Kaikki on taas hyvin, tai ainakin ihan tarpeeksi hyvin. Enhän enää ole niin surullinen, vähän voimaton vain. Vakuuttaakseni itseni kirjoitin hakukoneeseen "masennustesti" ja aloin vastailla kysymyksiin. Totesin testin huonoksi ja liian suppeaksi, kun ruudulle ilmestyi väite, että olisin vieläkin masentunut. Siirryin seuraavaan testiin. Sekin oli yhtä huono. Kolmas oli sama testi, jonka tein syksyllä lääkärissä. Sain nyt enemmän pisteitä kuin silloin.

Olen jo aivan kyllästynyt tähän sairauteen. Milloin minä oikein paranen?