Aurinko heijastui lumesta niin kirkkaana, että se toi kyyneleet silmiini. Tasaisin väliajoin riisuin toisen lapaseni ja pyyhin silmänurkkiani. Yksinäinen kyynel pääsi silti valumaan poskelleni, tunsin sen hitaana kylmyytenä. Kyynelten lisäksi kirkkaus pakotti kasvoni hymyyn. Itkin ja hymyilin, mietin miten kummalliselta näyttäisin vastaantulijoiden mielestä. Luultavasti kukaan ei kuitenkaan katsoisi niin tarkkaan, en minäkään katsonut ketään silmiin.

Mitä lähemmäs yliopistoa tulin, sitä enemmän halusin saada kyyneleet loppumaan. Mutta silmäni ovat yleensäkin itsepäiset ja kun ne alkavat vuotaa, ei kyynelten tuloa niin vain sammuteta. Sisällä vein takin äkkiä naulakkoon ja lukkiuduin vessaan. Pyyhin levinnyttä silmämeikkiäni vessapaperiin. Silmäni näyttivät itkuisilta ja turvonneilta.

Olin jo vähän myöhässä luennolta ja istuin sinne, missä oli tilaa. Olisin halunnut selittää vieressä istuvalle tytölle auringonvalon häikäisseen silmäni itkuisiksi, mutta se olisi ollut omituista. Ehkei hän edes huomannut tai välittänyt. Toivottavasti ei.

En halunnut, että minusta tulisi se itkevä tyttö, se joka silloin tuli kouluun itkien. Se tuntui väärältä, olinhan visusti varonut tulemasta itkuisena kouluun. Paitsi silloin kerran, kun sain aamulla kotona paniikkikohtauksen ja meillä oli pakollista opetusta. Silloin oli pakko, selitin muille olevani vähän huonovointinen. Nyt en kuitenkaan ollut oikeasti itkenyt, en ainakaan surusta.

Häpeäni laantui päivän mittaan samalla kun silmieni turvotus laski. Päätäni särki samalla tavalla kun aina itkemisen jälkeen. En ollut tuntenut sitä tunnetta pitkään aikaan. Se oli kummallista ja kuitenkin niin tuttua. Olo oli haikea. Illalla kotona tuntui siltä, että olisi kuulunut itkeä.