Romahtaminen suihkun märälle lattialle. Hervotonta itkua, äänetöntä huutoa ja vinkuvia ääniä  vaikeutuvan hengityksen keskeltä. Epätoivoa, murskaavaa epätoivoa. Yritä nyt kerätä itsesi ylös, naapurit kuulee.

Näin se alkoi viime syksynäkin. Ja sitä edellisenä. Ja pari kertaa siinä välissä ja monta kertaa sitä ennen. Itkulla, jonka pidättely tuntuu mahdottomalta. Ajatuksilla, jotka romahtavat kaaokseen ja joiden tiiviiseen kehään on lähes mahdotonta yrittää lisätä järkevää ajatusta. Epätoivolla.

Minua pelottaa, mitä jos tästä alkaa uusi masennusjakso. Tämä ajatus pyörii päässä muun ahdistuksen kanssa. Minun pitäisi vain mennä nukkumaan ja herätä huomenna uuteen, normaaliin aamuun. Mutta en pysty. Itken tätä kirjoittaessa ja itken tämän jälkeenkin.

Minusta tuntuu nyt vain siltä, että olen mokannut jo elämäni. Ei tämä ole sitä, mitä halusin. Miksei kaikki voisi vaan olla jotenkin helppoa? Miksei minun viereeni tule kukaan nukkumaan tänäkään yönä? Miksi ne toteutuneet unelmat eivät ole tehneet minua onnelliseksi? Tekeekö mikään koskaan?