Minä en puhu mielelläni puhelimessa. En soita mielelläni ellei ole ihan pakko, en edes kavereille. Tai nimenomaan en kavereille, lääkäriajat ja sellaiset saan jo varattua ilman sen suurempia sydämentykytyksiä. Syy tähän on ehkä se, etten ole koskaan oppinut. Minulla ei nuorempana ollut ketään, jonka kanssa puhua pitkiä puheluita. Sellaista, jolle voisi soittaa vain siksi, että saisi kertoa jotakin ja kuulla toisen kuulumiset. Oli aika, jolloin olin hyvin yksinäinen ja suorastaan työnsin ihmiset pois läheltäni.

Nykyisin minulla on kavereita ja jopa ihmisiä, joita kutsun ystäviksi. Sen suuren yksinäisyyden jälkeen olen oikeasti tehnyt töitä ihmissuhteideni eteen, sillä pelko yksinjäämisestä on kamala. Silti en vieläkään puhu mielelläni puhelimessa. Vastaan kyllä ja jos joku haluaa jutella, juttelen, mutta itse en koskaan soita kenellekään ihan muuten vaan. Eikä minulle usein soiteta, tietenkään, kun en itsekään soita.

Sen sijaan keskustelen mielelläni netissä. Kirjoittaminen on helpompaa, ehkä se on sopivan etäistä. Kirjoittaessa ei haittaa, jos tulee hiljainen hetki. Tänään kirjoittelin kauan netissä erään hyvän kaverini kanssa ja hän olisi halunnut soittaa minulle. Hän sai minut lataamaan Skypen, mutta en halunnut kuitenkaan jutella. En vastannut soittoon ja sanoin, että minun pitää nyt mennä. Minua alkoi pian kaduttaa, sillä en halua loukata ketään. Puhuminen vain ahdisti sillä hetkellä liikaa.

Tämän selityksen jälkeen ette varmasti arvaa, mitä tein viime kesänä työkseni. No tietysti myin lehtiä puhelimitse. Ei mikään loistokas kesätyö, mutta lopulta ihan siedettävä. Ja kaiken lisäksi olin siinä jopa melko hyvä.