Muutun jatkuvasti. Mieleni muuttuu päivästä toiseen. Laihdun, joskus lihonkin. Leikkaan hiukseni, pidän niitä kiinni, auki, villin kiharana tai siististi suoristettuina. Istun huonoryhtisenä luentosalin takaosassa tai tanssin läpi yön meikit levinneinä. Tänään tahdon olla rauhassa ja nukkua vuorokauden ympäri, huomenna ehkä pelkään päälle kaatuvia seiniä ja tuijotan hiljaista kännykkää odottaen.

Joskus katoan itseltäni. En tiedä, mistä pidän tai miksi. Mietin liikaa ja liian vähän. Olen kuulemma muuttunut. Tiedän, että olen. Mieleni väittää, että olen aina ollut tällainen, mutta kun katson vanhojen valokuvien iloisesti poseeraavia kasvoja, tiedän, että se tyttö ajatteli eri tavalla kuin minä nyt.

En jaksa enää välittää siitä, mitä muut minusta ajattelevat. Se on vale, tietysti välitän siitä, mitä muut minusta ajattelevat. Kaikki normaalit ihmiset välittävät. Ja minäkin olen normaali, vaikkei aina siltä tunnu. En kuitenkaan välitä niin paljoa kuin joskus ennen, ehkä se on aikuistumista. Niin on helpompi olla. Siksi minun ehkä sanotaan muuttuneenkin.