Keskustelin tänään erään koulukaverin kanssa ja jotenkin puhe kääntyi masennukseen. Hän kertoi kokemuksistaan ja vaikeuksistaan ymmärtää masentuneiden maailmankuvaa. Siihen keskusteluun olisi sopinut hauskasti sivulauseessa ilmaista, miten itse otan joka päivä pillerin, jolla pääni pitäisi pysyä kasassa ja käyn säännöllisesti terapiassa. Mutta eihän se oikeasti olisi ollut sopivaa, tilanteesta olisi tullut meille kummallekin kiusallinen. Sitä en olisi halunnut eikä varmasti hänkään.

Minun on hirvittävän vaikeaa muutenkin aiheuttaa ihmisille nolostumista tai pettymyksiä. Siksi kammoan esimerkiksi tilanteita, joissa tiedän keskustelukumppanini olevan väärässä. En halua korjata väärinkäsityksiä, joskus toimin sen takia itsekin väärin ja väitän myöhemmin, etten itsekään tiennyt asian oikeaa laitaa. Minun on myös vaikea kieltäytyä kutsuista tai muista sosiaalisista tapaamisista. Ja se pätee myös tilanteisiin, kun olen jo valmiiksi sopinut jotakin. Se aiheuttaa usein vieläkin kiusallisempia tilanteita.

Minä haluan vain, että kaikilla on hyvä olla. Ja että minä voin olla hyödyksi. Siksi kannan aina mukanani laastaria, nenäliinoja, ylimääräisiä kyniä ja bussiaikataulua. Jos joku vaikka tarvitsisi.

En tiedä, mistä tämä miellyttämisen tarve on kehittynyt, nyt se on jo tärkeä osa minua. Ala-asteella minulla oli tapana auttaa kaikkia muita luokkalaisiani etenkin matematiikassa ja äidinkielessä. Usein en saanut tunnilla laskettua yhtäkään tehtävää, sillä olin vain auttanut muita ymmärtämään. Joskus opettaja kysyi, eikö se häiritse minua. Ei se häirinnyt, minusta se oli hienoa. Minua tarvittiin.

Minä en halua olla kenellekään vaivaksi, siksi laitan itse itseni hyllylle odottamaan, kun kukaan ei minua tarvitse. Ainakin siltä minusta joskus tuntuu.