"Vieläkö sä syöt niitä lääkkeitä?", Aino kysyy, kun keskusteluun on tullut hiljainen hetki. "Joo", vastaan ja jatkan punajuurikiusauksen lappamista suuhuni. En aio keskustella aiheesta enempää. Voisin kyllä, olisi minulla puhuttavaa. Kyllä, minä syön vieläkin lääkkeitä. Ja käyn terapiassa. Ja olen surullinen. Mutta haluan nyt olla jotakin muuta kuin se masentunut tyttö.

Välillä minusta tuntuu, että pärjäisin nyt paremmin, jos en olisi silloin syksyisenä perjantaiaamuna soittanut YTHS:n mielenterveyspalveluiden numeroon. Jos olisin vain antanut asian olla ja haudannut pahan olon sinne mielen paksun karvamaton alle, minne se on vuosien saatossa tehnyt pesänsä. Nyt sen ei anneta olla rauhassa. Lähes joka viikko se otetaan esiin ja sitä tarkastellaan ja sörkitään. Ja vaikka sen piilottaisi uudestaan, sitä on yhä vaikeampi olla huomaamatta. Valtavaa möykkyä maton alla.

Toisinaan taas onnistun piilottamaan pahan oloni niin hyvin, etten enää usko sitä koskaan olleenkaan. Hysteerinen tyttö, itkee turhasta. Silloin häpeän sitä huomiota, jota olen itselleni masennuksellani kerännyt. Miten olen turhaan huolestuttanut äitiä ja niitä muutamaa kaveria, joille olen uskoutunut. Kuinka olen hidastuttanut jonkun oikeasti huonossa kunnossa olevan pääsyä hoitoon.

Mutta yhtä kummallisesti, miten paha olo joskus katoaa, se osaa myös tulla takaisin. Toisinaan kun sitä vähiten odottaa. Kun tauolla opiskelukaveri toteaa, miten ensimmäistä kertaa tuntuu oikeasti mukavalta palata joululomalta kouluun. Kun nyt kerran kaikki opiskellaan juuri sitä omaa alaa. Muut myöntelevät ja hymyilevät ja minä tunnen vanhan tuttavani möyrivän esille karvamaton alta.