Tänään olen ollut kovin vaisu. Puhe on kääntynyt pään sisälle, ei jaksa tulla ulos. Sanon liian usein joo ja okei, kunnes en enää jaksa toistaa itseäni. Eikä ole ollut paljoa tarvettakaan puhumiseen, olen ollut tänään yksin. Ehkei se tee minulle hyvää, ehkä minun ei ole hyvä olla yksin. Eilen illalla kirjoitin pitkän pätkän tähän blogiin julkaistavaksi, kunnes poistin kaiken, taas. Se ei ollut hyvä kirjoitus ja sai vaan mieleni mustaksi.

En jaksaisi tehdä oikeastaan mitään, nyt kun ei ole edes pakko. En jaksa lukea tai katsoa televisiota, saatika puhua. Makaisin vain, tuijotan tietokoneen ruutua. Ylihuomenna on taas ohjelmaa ja sen jälkeen maanantaihin asti. Ja koulujuttujakin pitäisi jo alkaa miettiä ja lukea. Yritän pyydystää innostusta, kursia sitä kokoon pienistä palasista. Onhan se kiva, kun näkee kaikkia tuttuja ihmisiä, joita ei kesällä ole nähnyt. Ja onhan se kiva, kun taas on normaali arki. En vain aina jaksa ja tiedän sen, vaikka tahtoisin olla väärässä.

Nyt jatkan ei minkään tekemistä kunnes nukahdan. Aamulla herään kun herään ja jatkan ajan tappamista. Keskiviikkona muutun taas normaaliksi ihmiseksi, joka saa asioita aikaan.