Olen vallannut nurkan elämästä ja pikku hiljaa se kasvaa. Minun kotini, minun ihmiseni ja minun tehdyt ja tekemättömät tehtäväni. Oikeasti ihminen ei halua muutosta, se haluaa pysyä tässä ja nyt. Tämä hetki on turvallinen ja hallittavissa. Ja silti kyllästymsen tai ahdistuksen kasvaessa liian suureksi pitää tehdä jotakin uutta, tulla itsekin uudeksi. Olen vielä nuori ja silti aloittanut jo monta kertaa alusta. Tai en aivan alusta, ehkä puolivälistä.

Olin lomalla, melkein kaksi viikkoa. Ehkä huomasitkin sen, jos olet tämän pienen masennusblogini lukija. Tai sitten et huomannut ja nyt tarkistat, että oliko siitä tosiaan jo niin kauan, kun viimeksi luit jotakin kirjoittamaani. Voi olla, että kuitenkin eksyit ensimmäistä kertaa sivulleni ja mietit vasta, kannattaako jatkaa lukemista vai etsiä jotakin mielenkiintoisempaa. Joka tapauksessa, olen nyt palannut takaisin arkeen.

Lomallani palasin kaupunkiin, jossa asuin vuosia sitten. Vaihto-oppialsvuosi, joskus ihmettelen vieläkin, miten onnistuin matkustamaan yksin maahan, jossa en aluksi tuntenut ketään ja luomaan sinne varsin mukavan elämän. Oppimaan sujuvasti kielen, joka koulussa tuntui mahdottomalta oppia kunnollisesti. Oli ihanaa ja hämmentävää palata, edellisestä kerrasta oli kulunut jo puolitoista vuotta. Kaupunki oli vieläkin kaunis ja ystävällinen, ihmiset muuttuneet mutta pysyneet aivan samanlaisina. Elämä oli kulkenut eteenpäin ilman minua, nyt olin vain kylässä.

Matkustin yksin, lento- ja junamatkat lähinnä nukuin. Kotiinpäin lennettäessä itkin hieman, mutta en ehkä surusta. Viereisellä penkillä istunut nainen luki koko matkan kiinankielistä Raamattua. Hän matkusti perheensä kanssa lomalle Kiinaan ja puhui kanssani saksaa, jossa kuului selvä aksentti. Nainen hymyili paljon. Mieleni käsitteli kaikkia muistoja, jotka olivat sinne palanneet tai joita olin viime päivinä saanut.