Vatsa täynnä irtokarkkeja käperryin nukkumaan vapaapäiväni kolmansia päiväunia. Paitsi etten lopulta saanutkaan unta, pääni oli aivan liian täynnä ajatuksia. Ehkä oli hyväkin jättää nämä päiväunet nukkumatta, luulen että tämä yletön nukkuminen vain lisää väsymystäni. Siispä nousin ylös ja käynnistin tietokoneen. Käteni hakeutui kuin huomaamatta takaisin irtokarkkipussiin.

Olen viime aikoina ajatellut paljon unelmia. Jokaisella ihmisellä on unelmia, pieniä ja suuria. Joskus, kun haluan hämmentää ihmisiä, kysyn heiltä vaikeita kysymyksiä. Mistä sinä unelmoit? Se on suuri kysymys ja vastaus kertoo ihmisestä paljon. Kaikki eivät edes tiedä, mistä unelmoivat. Monet taas vastaavat juuri miettimättä. Työ ja perhe. Oma asunto. Koira. Hyvä elämä.

Itse olen joutunut miettimään unelmiani, kun synkimpinä aikoina elämä on tuntunut täysin turhalta. Silloin on ollut vaikeaa keksiä yhtään tavoittelemisen arvoista asiaa. Opiskelu ja tuleva työ aiheuttavat vain ahdistusta. Samoin ajatus omasta perheestä. Mitä jos en koskaan löydä ketään, jonka kanssa haluaisin edes yrittää viettää loppuelämäni? Jos unelmatkin tuottavat lähinnä huonoa oloa ja pelkoa, ei elämä kovin mukavalta tunnu.

Sitten keksin: minä haluan kirjoittaa kirjan. Se on saavutettavissa oleva unelma, ehkä jopa hyvä unelma. Kirjoittaminen on aina tuottanut minulle iloa. Samoin se, että joku lukee kirjoituksiani. Rupean siis kirjailijaksi, se olkoon unelmani. Ei sekään mutkatonta ole, mutta mikä unelma olisi. Se ei kuitenkaan aiheuta minulle pahaa oloa, se on jo paljon. Päätin, että ensi kesänä yrittäisin. En menekään töihin, niin kuin vastuullisen opiskelijan kuuluisi, vaan kirjoitan. Tarina on jo lähes valmis, ainoastaan aika kirjoittamiselle puuttuu. Nyt ratkaisin senkin ongelman.

Ajatus ensi kesästä saa minut hymyilemään.