Eilen aloin inhota itseäni. En vain enää sietänyt omaa olemustani enkä sitä miten käyttäydyin. Kaikki mitä tein, oli mielestäni tyhmää ja huonoa. Minua hävetti olla minä. Olin kuitenkin ansassa tyhmästi käyttäytyvän ja epämiellyttävän itseni kanssa. Ei mitenkään mukava tilanne.

En minä yleensä tuolla tavalla vihaa itseäni. Ehkä joskus olen mielestäni ruma ja tökerö, mutta yleensä olen ihan hyvissä väleissä itseni kanssa. Eihän siinä itsensä inhoamisessa ole mitään järkeä, sillä ainut ihminen, jonka kanssa oikeasti pitää olla hyvissä väleissä, olen minä itse. Muista pääsee yleensä ainakin jossain vaiheessa eroon.

Itseinho on vähän kuin autoimmuunitauti. Siinä vain kehon sijasta mieli hyökkää itseään vastaan. Tekee olosta epämiellyttävän, jopa sietämättömän. Eikä siitä lopulta ole mitään hyötyä, mitään tautia kun ei alun perin ole ollutkaan eikä ihmisessä itsessään muuta vikaa kuin se kirottu itseinho.

Tunne, johon itseinhoa ei sovi sekoittaa on itsesääli. Ne ovat sanoina niin samankaltaisia ja usein sama henkilö voi tuntea molempia. Mutta itsensä säälijä kuitenkin haluaa itselleen parempaa, itsensä inhoaja ei koe sellaista ansaitsevansa. Minun elämäni on täynnä näitä olotiloja. Kumpaakaan en haluaisi tunnustaa tuntevani näin paljoa, sillä ne ovat omaan itseensä kiertyneen ihmisen tunteita.

Enää en kuitenkaan vihaa itseäni ihan samalla vahvuudella. Pystyn taas uskomaan, että olen oikeasti ihan kiva ja joskus sanon myös hauskoja ja järkeviä asioita. Kai. Ei kun kyllä.