Alkaneen kesän kuumuus on saanut sääressä olevan haavan tulehtumaan. Puristin siitä vaaleaa märkää ja desinfioin sen kaapista löytyneellä vodkalla. En halunnut peittää sitä, haavojen on hyvä hengittää. Eikä se saa kuvitella olevansa liian tärkeä, että muka välittäisin sen parantumisesta tai kauneushaitasta, jonka se tuo valkoisiin sääriini.

Leikkasin tänään vanhoista, liian leveälahkeisista farkuista suurimman osan lahjetta pois. Se oli hetken mielijohde, samoin pituus, johon päädyin. En ole ikinä ostanut itselleni yhtä lyhyitä housuja. Puin ne heti päälleni ja peilailin jalkojani jakkaran avulla asuntoni ainoasta peilistä. Vaikka en kyennyt näkemään kuin puolet itsestäni kerralla, näytin mielestäni hyvältä.

Sen jälkeen kun olen taas alkanut syödä, olen saanut päälleni hieman paksumman rasvakerroksen. Muodoistakin voisi puhua, mutta minusta se kuulostaa liioittelulta. Joskus se, että saan otettua vatsastani vaivatta kiinni ja se, kun näen reisieni kasvaneen leveyden istuessani, tuntuu pahalta. "Talvella näytit kummitukselta", sanoi ystäväni. "Älä vaan loukkaannu, mutta siltä sinä näytit", hän lisäsi. En loukkaantunut. Voin kuvitella kalpean ihoni ja aina vain lähemmäs pintaa pyrkineet luuni, vaikkei tilanne nyt ehkä niin kamala ollut. Minun ei vain tehnyt mieli syödä, mutta söin minä silti. Joka päivä, ainakin kahdesti.

Tänään lähden vielä lenkille, hölkkäämään, vaikka se viekin minulta kaikki voimat. Olen vieläkin väsynyt, mutta en silti ole varannut uutta aikaa lääkärille. En usko, että hän osaa auttaa. Väsymys on oire mistä vaan ja ei mistään. "Oletko miettinyt, että jos sinulla on vain niin tylsää?", lääkäri kysyi viimeksi, kun verikokeet eivät paljastaneet matalan hemoglobiinin lisäksi mitään muuta. Ehkä minulla on tylsää, mutta ehkä minulla ei olisi niin tylsää, jos en joka hetki miettisi, koska taas pääsen nukkumaan.

Ehkä huomenna menen makaamaan aurinkoon uusissa shortseissani. Saisin itselleni terveen rusketuksen ja pääsisin taas askeleen kauemmas talven kummitusta.