Juoksen paikallani silmät kiinni, pakenen ajatuksissani. Välimatkamatka niihin on jo pitkä, mutta en uskalla katsoa taakseni. Vai ovatko ne edes takanani? Jonnekin on kuitenkin juostava, yritettävä edes. Yritän, ihan oikeasti, yritän.

En halua ajatella mitään, mikä satuttaa. Kun sitä ei mieti, sitä ei ole. Kaikki on hyvin kun mikään ei ole huonosti. Miksi minua silti itkettää? Tyhjän kuoren sisälle on jäänyt asumaan suru, joka huutaa yksinäisyyttä. Olen yksin, olen aina ollut ja tulen aina olemaan. Eikä tätä turhaa elämää kestä yksin, minä en kestä. Enkä tiedä, mikä se yksinäisyyden vastakohta olisi, en tiedä kestäisinkö sitäkään.

Keksi äkkiä elämällesi tarkoitus. Ennen kuin on liian myöhäistä. No kerro nyt, miksi elät? Mitä luulet täällä tekeväsi? Tulit vain katselemaan? Niin arvelinkin, ei sinulla ole aavistustakaan. Mistään. Ei sillälailla voi elää, täytyy olla intohimoa. Ei riitä, että tuntee vahvasti, pitää tuntea vahvasti jotakin kohtaan. Ja ei, suru ei riitä.

Oranssit varjot leikkivät suljettujen silmieni takana. Ne vetävät minua mukaansa tanssimaan. Joskus yritän tanssia mukana, mutta olen kömpelö ja suuri. Siksi minä pakenen, yritän paeta. Oranssien varjojen pauloista maailmaan, jossa varjoilla ei ole värejä ja minun naurussani ei kaiu pelko.