Nyt ei nukuta, mutta aamulla nukuttaa taas liikaa. Miten siinä näin on käynyt, en tiedä. Olen aina ennen ollut ennemminkin iltauninen. Toissayönä vain pyörin sängyssä pitkälle aamuyöhön, ahdisti liikaa. Viime aikoina on ahdistanut aivan hirveästi. En saa unta, kun ahdistaa enkä saa keskityttyä mihinkään, kun ajatukset kiertävät samaa epätoivoista kehää. Stressaan turhista asioista, suunnittelen päiviä tarkkaan eteenpäin, ettei mikään vaan meinisi pieleen. Silti jokainen epävarmuustekijä ahdistaa aivan suhteettoman paljon. Mitä jos en löydäkään sinne? Mitä jos olen erehtynyt sittenkin kellonajasta?

Minä vihaan tätä tunnetta ja tätä oloa. Tiedän, että kyseessä on vain se, miten havaitsen maailman ja siitä miten pääni suhtautuu asioihin. Ei minun elämäni nyt oikeasti niin hirveää ole. Tietysti siihen kuuluvat omat traumatisoivat kokemuksensa ja asioita, joita ei olisi pitänyt tapahtua, mutta nyt kaikki on ihan hyvin. Yritän toistella sitä, tehdä mielessäni listoja hyvistä asioista, keksiä mukavia tapahtumia tulevaisuudessa. Joitakin ihmisiä vaan alkaa masentaa helpommin kuin toisia.

Ja minun on nykyisin aivan uskomattoman vaikeaa puhua tai edes kirjoittaa tänne näistä asiosta. Haluaisin osata antaa jonkun selityksen tälle kaikelle, palataan asiaan silloin. Nyt terapeuttini sanoisi, että sitä vartenhan psykodynaaminen terapia on, että tutustuisin itseeni. Mutta en minä osaa tämän paremmin tutustua itseeni, luulen että vietän jo nytkin aivan liikaa aikaa pääni sisällä.

Haluan vain eroon tästä ahdistuksesta, joka saa sydämen hakkaamaan aivan liian lujaa.