Muutama päivä sitten aloin vähentää masennuslääkeannostani. Tarkoitukseni on lopettaa niiden syöminen pikku hiljaa kokonaan ja mahdollisimman vähillä vieroitusoireilla. Vielä en ole mitään eroa huomannut olossa, henkisesti tai fyysisesti. Tämä tunkkainen olokin luultavasti johtuu sisällä peiton alla vietetystä päivästä, mista taas syytän sadetta.

Ankea päivä, mutta juuri sopiva romanttisten komedioiden katseluun. Juuri muuta en olekaan tänään tehnyt, paitsi hieman katkerana miettinyt, miksi minä en koskaan törmää sattumalta elämäni rakkauteen, esimerkiksi kirjakaupassa. Me molemmat kurkottaisimme kohti samaa kirjaa, jota sattumalta olisi vain yksi kappale kirjahyllyssä. Hämillään me hymyilisimme ja hän lopulta ostaisi kirjan minulle ja vannottaisi minut tuomaan sen hänelle kirjan luettuani. Sitten ryntäisin kotiin lukemaan ja seuraavana päivänä soittaisin hänelle. Tapaisimme uudestaan ja uudestaan, kunnes jonkun väärinkäsityksen takia suuttuisin hänelle. Sisimmässäni kuitenkin tahtoisin nähdä hänet uudelleen ja kun hän suurieleisesti ja romanttisesti selvittäisi asian, olisin onnellisempi kuin koskaan ja palaisimme yhteen elääksemme elämämme onnellisina loppuun saakka.

Niin, miksi sellaista ei koskaan käy minulle? Tai edes kerran, se riittäisi.