Kuuntelen stetoskoopilla sydäntäni. Se hakkaa tasaisesti, en kuule mitään häiritseviä sivuääniä. Vaikka enhän minä niitä varmaan edes tunnistaisi. Kun kerran koulussa harjoittelimme stetoskoopin käyttöä, oli parini varma, että oli löytänyt minulta sivuäänen. Aloin itsekin kuunnella, mutta silloin hänkään ei enää kuulemma kuullut mitään omituista. Päätin olla huolestumatta.

Sydämen ääni on rauhoittava, kertoo minun olevan totta. Silloin tällöin otan stetoskoopin esiin rasiastaan ja alan vain kuunnella. Kuuntelen sydäntä, keuhkoja, vatsaa. Ääniä, joita en normaalisti kuule ja jotka kuitenkin ovat lähtöisin minusta. Terapeuttista.

Luen taas tenttiin. Tais siis yritän lukea. Kevätaurinko kutsuu minua ulos luokseen ja ikkunan läpi sängylle osuvaan auringonkeilaan on niin mukava nukahtaa. Lehtiäkin on kertynyt ja jäänyt lukematta, eihän se sovi. Kauppaan mennessä pitää pukea ja kammata hiukset, sitten onkin jo ruoka-aika. Syömisen jälkeen täytyykin jo pitää tauko, vaikken vielä ole oikeastaan aloittanutkaan. Päätäkin jo särkee huoneen tunkkainen ilma, siis ainoa ratkaisu on avata ikkuna ja nukahtaa torkkupeiton alle.

Koko ajan minulla on ollut tietokoneella auki luettevia luentodioja. Mutta aina kun klikkaan ne näkyviin, minua alkaa ahdistaa. Tiedostot huutavat korvaani tärkeyttään. Niitä on niin monta ja minua vain yksi eikä aikaakaan mitenkään liikaa. En osaa aloittaa. Siksi on helpompaa vain istua nojatuolissa ilman paitaa ja kuunnella sydänääniä. Ja sitten nukahtaa uudestaan, ties kuinka monetta kertaa päivän aikana.