Olen lykännyt lähtöä jo neljä kertaa, aina tunnilla eteenpäin. Hauskan yön jälkeensä jättämä väsymys hellittää vähitellen, kolmannet lisäunet ehkä auttoivat vihdoin. Nyt pitää vielä pakata, pukea ja syödä jotakin. Vatsassa on kolo ja kädet tärisevät hiukan. Olen silti niin tyytyväinen siihen, että menin eilen. Kuuluin joukkoon, ainakin kolmannen juoman jälkeen. Se on harvinainen tunne, etenkin siinä seurassa. Mutta se seura oli oikein hyvää, kai se sitä on aina, vika taitaakin olla lähinnä minussa.

Yhtäkkiä en enää osaakaan kirjoittaa tänne mitään. Ehkä se johtuu siitä, että tyhjässä päässäni ei nyt ole ollut surullisia ajatuksia. Oikeastaan olisin voinut olla eilen ja tänään onnellinenkin. Mutta se tunne ei enää ole saavuttanut minua samanlaisena kuin aikaisemmin. Se on hieman pelottavaa. Tyytyväinen kuitenkin olen, tällä hetkellä asiat ovat hyvin.

Minut on yleensä helppo saada hyvälle tuulelle, aikaisemmin myös onnelliseksi. Yksi ystävällinen lause voi riittää. Tai se tieto, että istun luennolla jonkun vieressä, joka haluaakin istua vieressäni. Tunnen vahvasti, olen aina tuntenut. Se yhdistettynä liialliseen pohdiskelevuuteen onkin kai ongelmieni aiheuttaja. Nykyisin en enää tunne niin paljoa. Tuntuu kuin minusta olisi otettu osa irti. Se osa vei paljon huonoa mukanaan, mutta myös hyvää lähti samalla. On outoa ajatella, että nyt minun kuuluisi olla onnellinen tai muistella niitä vanhoja onnellisuuden hetkiä. Sitä vahvaa hyvän olon tunnetta, joka kumpuaa jostain syvältä.

Minulla on ollut tapana tallettaa hyviä hetkiä tietoisesti muistiin. Se on selviytymismekanismi, tieto siitä että asiat voivat olla myös ihanasti, auttaa kun edessä näkyy pelkkää mustaa usvaa. Viimeksi olen ollut oikeasti onnellinen viime syksynä, samoihin aikoihin kun olin myös surullisimmillani. Kyseessä oli silloinkin todella pieni asia, mutta se tunne oli kaikkea muuta kuin pieni. Haluaisin sen takaisin.