Minä en ole pieni. Olen parikymmentä senttiä vajaa kaksimetrinen. Vaikka varteni onkin hoikka, en ole siro. Minulla on isot kädet ja jalat sekä leveä lantio. Kun hermostun, minusta tulee kömpelö eivätkä tavarat pysy käsissäni. Ilman hermostumistakin törmäilen pöytien kulmiin ja lyön varpaani kynnyksiin. Iltaisin lasken mustelmiani.

Vaikka olenkin iso ja kömpelö, minusta tuntuu joskus niin pieneltä. Olemattomalta, suorastaan. Silloin haluaisin piiloutua pöydän alle ja pysyä siellä, kunnes tuntisin olevani taas edes melkein yhtä iso kuin kaikki muutkin. Silloin en kestä niitä taakkoja, mitkä muut kantavat vaivatta. Minä en jaksa, olen niin pieni ja hento. Se ei vain näy ulospäin.

Tänään olen taas tuntenut oloni pieneksi. Pienemmäksi kuin kukaan muu. Itsekin välillä unohdin oman olemassaoloni, jäin vain kuuntelemaan muita. Kun eihän minua huomaa, niin pientä ja puoliksi pöydän alle valunutta. Sellaisen unohtaa helposti kuka vain, aivan ymmärrettävää.

Vasta kotiin päästyäni palasin oikeisiin mittasuhteisiini. Löin pääni naulakkoon. Sitä ei ole tapahtunut pitkiin aikoihin, yleensä iskuja saavat vain raajani. Suustani pääsi karjahdus ja muutama sana, joita en yleensä puheessani viljele. Minusta tuli taas iso ja kömpelö tyttö, joka ei osaa kulkea edes omassa asunnossaan satuttamatta itseään. Sellainen ei mahdu pöydän alle eikä voi piiloutua itseltään. Mutta se iso ja kömpelö jaksaa viedä roskat ulos ja käydä kaupassa. Se pieni ja huomaamaton ei jaksa, sillä sen jalat ovat liian lyhyet eikä se edes ymmärrä, miksi sen pitäisi postua turvallisesta pesästään pöydän alta.