Sanoin viimeksi terapiassa haluavani lopettaa siellä käymisen. Sovimme vielä yhdestä kerrasta, se on ensi viikolla. Oikeastaan olen ollut lopettamassa jo alkukesästä lähtien. Jotenkin minusta tuntuu, etten saa terapiasta oikeastaan mitään. Ehkä se johtuu terapeutista, luultavasti se johtuu minusta. En keksi mitään puhuttavaa ja terapeutin hyminä hiljaisuuden keskellä vain ärsyttää.

Ärsyttää myös se, että kaikista asioista, mistä puhun pitää aina löytää syvempi ja huonompi puoli. Jos minä sanon olevani kunnossa ja tuntevani nyt olevani kunnossa, pitääkö etsimällä etsiä sitä osaa minusta, joka sitä ei ole? Kyllä sellainen etsimällä löytyy kenestä tahansa, minusta ehkä keskimääräistä helpommin.

Mietin pitkään, kirjoittaisinko asiasta täällä vai jättäisinkö terapian vain kaikessa hiljaisuudessa. Tiedän, että monella tätä blogia lukevalla on samankaltaisia ongelmia kuin minullakin ja jotenkin tällainen terapian tuosta noin vain lopettaminen tuntuu typerältä asialta julistaa. Periaatteessa olen kuitenkin terapian puolella, uskon että monet ongelmat, joihin helposti vain määrätään lääkkeitä, ratkeaisivat oikealla keskusteluavulla. Aluksi se, että sai puhua vuosia mieltä vaivanneista asioista jonkun kanssa, auttoi suuresti. Jossakin vaiheessa en vain enää kokenut tarpeelliseksi puhua niistä tai ylipäätänsä ajatella niitä enää. Silloin puheenaiheet terapiassakin vaihtuivat siihen, että kerroin edellisenä päivänä näkemäni elokuvan juonta. Mielestäni jotenkin turhaa, sillä siitä voin puhua oikeastaan kenen tahansa hyvänpäiväntutun kanssa.