Ala-asteella osallistuin koulun juoksukilpailuun. Kyseessä oli pitkä matka, siihen ei ollut pakko kaikkien osallistua, toisin kuin pallonheittoon. Osallistuin, koska olin kesän aikana juossut aika paljon ja lenkit olivat olleet pidempiä kuin kilpailun matka. Tiesin siis, että jaksaisin.

Muistan vieläkin kumman tarkkaan sen kirpeän syyspäivän. Käsissä värikkäät sormikkaat ja jalassa punaiset housut. Koko pieni koulumme oli kerääntynyt ulos ja kaikki kilpailivat ja kannustivat, välillä potkittiin tylsistyneenä hiekkaa. Olin jo heittänyt palloa ja juossut lyhyen matkan, kummassakaan en ollut pärjännyt erityisen hyvin. Saattoi olla, että palloa heitin jopa kaikista huonoiten, ainakin jonakin vuonna niin tein. Tyttöjen pitkän matkan juoksu oli viimeinen laji, minua jännitti.

Tässä vaiheessa on ehkä syytä kertoa, etten ole koskaan ollut erityisen urheilullinen. Joskus vihasin koululiikuntaa syvästi ja sain mystisiä nilkkakipuja, jotta saisin luistaa telinevoimistelusta. En kuitenkaan pohjimmiltani pitänyt siitä, että olen jossakin huono. Juoksuharjoitteluni tarkoitus olikin kai todistaa itselleni, että kyllä minä pystyisin siihenkin. Siksi olin ilmoittautunut kilpailuun, opettajan suureksi yllätykseksi.

Kun opettaja vihelsi meidät liikkeelle, taisin jo vapista jännityksestä. Juoksin kierroksen ja toisenkin, mutta matka edessä oleviin selkiin vain kasvoi. En jaksanut juosta niitä kiinni. Silmissäni alkoi sumentua ja minulle tuli paha olo. Pelkäsin pyörtyväni, oikeastaan toivoinkin sitä. Jos olisin pyörtynyt, kukaan ei olisi ihmetellyt keskeyttämistäni. Minä nimittäin keskeytin, sanoin että minulla on paha olo ja juoksin kentän laidalle. Häpesin jo heti maahan istahtaessani.

Siitä päivästä on kulunut jo yli kymmenen vuotta. Silti muistan vieläkin, miltä tuntui istua hengästyneenä kentän laidalla ja taputtaa muiden tullessa maaliin. Joskus minusta tuntuu vieläkin samalta. Istun vieressä ja onnittelen muita saavutuksista, joita en itse kunnolla ole jaksanut tavoitella. Aina jotenkin sivussa, luovuttajana.