Heräsin aamulla nenä tukossa ja silmät jo valmiiksi kipeinä uuteen päivään. Edellisen illan hieman valuva nenä oli muuttunut kunnon nuhaksi. Aamupäivä kuluikin kummallisen kuumeisen nostalgian vallassa. Kuuntelin sellaista musiikkia, jota en ole viime aikoina paljoa kuunnellut ja makasin sängyssä ihmeellisen liikuttuneessa tilassa. Kuuntelin ja kuuntelen vieläkin etenkin Wir Sind Heldenin viimeisintä albumia. Sekin ilmestyi jo vuosi sitten, vaikkei siitä oikeasti voi olla niin pitkää aikaa.

Kävin yksin syömässä ja viihdytin itseäni kuvittelemalla yhteyden minun ja erään toisen yksinäisen ruokailijan välille. Saavuimme syömään samaan aikaan ja söimme vastakkain, välissämme yksi kokonainen pöytä, kumpikin omaan lukemiseensa keskittyen. Vieressäni istui vanha mies, joka syötyään kävi vielä kahdesti hakemassa lisää vettä hitain askelin. Minun maitoni oli kylmää ja tunsin sen liikkeet ruokatorvessa. Kun lähdin viemään oman tarjottimeni pois, katsoin vielä vastapäätä istunutta poikaa, joka ei ollut syönyt vielä puoliakaan ruuastaan. Koin kuvitellun yhteyden katoavan.

Menin lähikauppaan ostamaan mustikkakeittoa, sitä sai komella eurolla kaksi tölkkiä. Kipeänä kuuluu juoda mustikkakeittoa, vaikkei minun enää pitänyt käydä kaupassa ainakaan viikkoon. Koska nyt kuitenkin kävin, ostin myös jäätelön, joka ei maistunut miltään. Pikkupojat punnitsivat yhtäaikaa kanssani eri jäätelövaihtoehtoja, minä lähdin kaupasta ennen kuin  he olivat valinneet omansa.

Eilen illalla luonani kävi mies. Katsoimme elokuvan minun sängylläni istuen. En osannut olla luontevasti lähellä, olen aina ollut huono läheisyydessä.