Tänään väsytti niin että oksetti. Istuin pakollisen opetuksen loppuun haukotellen ja lähdin. Vaikka vielä oli luento ja vaikka häpesin joka kerta, kun joku tuttu käveli vastaan. En vain pystynyt enää olemaan. Kotona laitoin herätyksen puolentoista tunnin päähän ja nukahdin päiväpeiton päälle. Hetken oli hyvä olla.

Tämä viikko on ollut kiireinen ja jatkuu samanlaisena. Vaikka osa kiireestä on ollut hyvää kiirettä, on se uuvuttanut minua entisestään. Sitä uupumusta ei lisääntyvä kevätaurinko ole saanut poistettua eikä pirteä pakkasilma saa silmiäni aamulla auki. Nukuttaa aivan liikaa. Pelkäsin jo etukäteen tätä viikkoa ja sen kaikkia pakollisia ja vapaaehtoisia tapahtumia. Pelkäsin, etten jaksaisi ja mietin etukäteen hetkiä, jolloin voisin nukkua.

Varasin alkuviikosta vihdoinkin ajan lääkärille. Sitä aikaa saan odottaa vielä muutaman viikon, mutta toiveikkuus on herännyt. Ehkä minusta löytyy jotakin oikeaa vikaa, joka selviää lääkekuurilla. Ja sitten en olisi enää niin väsynyt. Se olisi ihanaa. Se, että normaalien yöunienkin jälkeen pelkään pyörtyväni väsymyksestä, ei auta masennuksesta toipumisessa. Ja toipumassa minä olen, olen taas alkanut viihtyä elämässäni. Kun vain jaksaisin vielä pysyä hereillä.