Minun yksinäisyyteni on sisäänrakennettua mallia. Se kumpuaa syvältä ja vaikuttaa hiljaisesti lähes kaikkiin tekoihini. Se voi vaimeta seurassa, mutta silti se on olemassa. Se ilmenee tavassa, jolla käsitän maailman ja siinä, mitä odotan muilta ihmisiltä. Siinä, miten en osaa päästää ihmisiä tietyn rajan yli, en aivan lähelle.

Olen nyt ensimmäistä kertaa päiväkausiin aivan yksin, omassa asunnossani verhot suljettuna. Olen kaivannut tätä, omaa seuraani. Ettei tarvitse koko ajan olla huolissaan muiden viihtymisestä ja muiden ajatuksista. Usein seurassa olen huolestunut. Mutta olen minä myös nauttinut ihmisten läheisyydestä, siitä että koko ajan on ollut lähellä joku, jonka kanssa keskustella.

Mutta nyt olen perustilassani. Siinä, mistä lähden ja mihin palaan, yksin.