Minulla on taas sellainen olo, että kertoisin jonkun muun elämästä, en omastani. Että seuraisin jonkun muun tekemisiä, jonkun muun ajatuksia. Kävin tänään psykiatrilla, joka kirjoitti minulle Kelaa varten lääkärintodistuksen. Sen teksti kertoo minusta, niin lukee ensimmäisen paperin ylälaidassa, vaikka muuten viitataankin potilaaseen. 21-vuotias nainen, joka ei enää jaksa, se olen minä. Vaikka kyllä minä taas jaksan. Jaksoin viime yönäkin tanssia ja nauraa. Ja tänään jaksoin kertoa normaalisti kuulumisiani muutamalle entiselle koulukaverille opiskelijaruokalassa. Nyt jaksan kirjoittaa tänne ja kohta jaksan lähteä bussilla entiseen kotikaupunkiini.

Psykiatri kysyi, onko minulla jotain lisättävää tai muutettavaa lääkärinlausuntoon. Ei ollut, kyllä se oli kaikki totta. Ehkä hieman dramatisoitua, mutta kuitenkin totta. Siinä se oli paperilla, jonkun muun kirjoittamana, minun elämäni nurja puoli. Se puoli, josta ei kerrota ylpeinä sukulaisille ja josta vaietaan kotona. Ensimmäinen ajatukseni oli, että tätä paperia ei saa nähdä kukaan. En halua, että se nurja puoli kääntyisi vahingossa ulospäin. Silloin minä olisin oikeasti niin rikki, kuin mitä siinä paperissa lukee.

Siksi minä kirjoitan tänne. Täällä olen kääntänyt nurjan puoleni ulospäin. Sen mitä muut eivät yleensä näe muuta kuin vilaukselta. On helppoa kertoa tuntemattomille ihmisille, miten mustaa sumu pään sisällä välillä on. Tutuille se on vain pientä usvaa, kyllä se siitä varmaan pian helpottaa. Ettei kukaan vain huolestu, se olisi ikävää. Ei minun takiani tarvitse, ihan oikeasti. Kyllä minä pärjään, katso kun hymyilen taas kauniisti.