Luin aamun Helsingin sanomat edessäni kulhollinen höyryävää linssikeittoa, tietenkin sarjakuvista aloittaen. Etenin vakaasti kohti etuosaa ja huomasin otsikon, jossa mainittiin tämän hetken inhokkisanani masennus. Viime aikoina en ole jaksanut lukea mitään masennukseen viittaavaakaan, joten nytkin päätin hypätä artikkelin yli. Paitsi että otsikko pakotti minut lukemaan itsensä ja samalla tajusin, että tämähän koskettaa minua, voi kun kiva. Enpä ollut aiemmin ajatellut, että haluni saada jotakin apua masennukseeni teki minusta epäedullisen asiakkaan vakuutusyhtiöille, eli siis saan heittää hyvästit muun muassa hoitovakuutukselle tai henkivakuutukselle.

Tämä vakuutusasia oli kokonaan jäänyt mielestäni, kun soitin YTHS:lle ensimmäistä kertaa. Sen kyllä olin selvittänyt, että esimerkiksi Aasiasta lapsen adoptoiminen ei joskus masentuneelle onnistu. On jotenkin erikoista, että nyt sairastettu masennus, tai siis ehkä oikeammin sanottuna, nyt tunnustettu masennus, säilyy papereissani aina ja voi sulkea ovia vuosien päästäkin. Olisiko minun siis kannattanut vain itkeä itkuni yksin yksiössäni ja toivoa, että se menee ohi itsestään, niin kuin aina ennenkin? Etten olisi koskaan syönyt niitä lääkkeitä, joiden teho on muutenkin kyseenalainen ja joiden vieroitusoireista kärsin vieläkin. Silloin sairaushistoria olisi ainakin säilynyt puhtaana.

Aivan kuin masennuksesta ei voisi ikinä päästä eroon. Kun kerran olet vajonnut pohjalle, ei sieltä enää voi päästä pois. Jos väität päässeesi, valehtelet. Erittäin kannustavaa ja esimerkillistä. Tai ei kai vakuutusyhtiöiden kuulukaan olla kannustavia ja esimerkillisiä. Täytyy siis vain olla sairastumatta vakavasti ja jäämättä auton alle, vakuutuksista kun voin ilmeisesti vain haaveilla.