Joskus, tai ehkä aika usein, mietin millaista olisi olla hieman yksinkertaisempi. Sellainen, joka ei mieti liikaa ja kun miettii, niin erilaisia asioita. Sellainen, jolle kelpaisi vähemmän, ei suinkaan kaikki kuitenkaan, mutta se näkisi ehkä muitakin vaihtoehtoja. Ettei asioista tarvitsisi tehdä niin monimutkaisia.

Että kun kaatuisi jäisellä kadulla niin, että silmiin ilmestyy kivun tähtikuvioita, ei menisi ensimmäisenä paniikkiin ajatuksesta mitä jos en voi kivulta istua luennoilla. Siis oikeaan, käsien tärinä -paniikkiin.

Ajattelisin, että ei minun tuostakaan mitään tarvitse ymmärtää, ymmärtäkööt muut ja selittäkööt minulle, jos on niin tärkeää. Enkä niin, että kyllä minun tämäkin täytyy osata, muutenhan joku voisi kuvitella minun olevan tyhmä.

Tajusin, että minä olen lopulta se, joka kasaa niskaani kaikki nämä paineet.