Aurinko pyrkii sisään huolimattomasti suljettuista verhoista välittämättä. Kun sitä katsoo sivusilmällä, päänsärky vain yltyy. Päätäni särkee taas, nyt jo toista päivää. Yhdessä vaiheessa kuvittelin sen jo lakanneen, mutta olin selvästi väärässä. Päänsärystäni huolimatta perjantain tentti on vain jatkanut lähestymistään. Luen niin kauan, kunnes paha olo pakottaa sulkemaan silmät. Sitten nukun kymmenen minuuttia, kaksikymmentä minuuttia, tunnin. Aika katoaa, kun ei ole pakko olla missään.

Yöllä näin unta, jossa minulla oli vauva. Se oli niin pieni, että mahtui kämmenelleni. Se tarttui pienillä käsillään sormeeni ja katseli minua. Pelkäsin, että sille tapahtuu jotakin ja halusin pitää sen turvassa, sen pienen. Kuitenkin kadotin sen. Yhtäkkiä se vain oli poissa, se oli kuitenkin minun vikani, pakko sen oli olla. Vauvan katse on seurannut minua koko päivän, syyttäen minua teosta, jota en oikeasti ole tehnyt.

Nyt aurinko kutsuu minua luokseen ulos. Sen säteet leikkivät ihollani ja lämmittävät kylmiä sormiani. Mutta päätäni särkee ja nyt täytyy opiskella, selitän auringolle. Tänään ei ole aikaa, ehkä ensi viikolla.