Tunnen lääkkeiden vaikutuksen hälvenevän, vaikka vieläkin otan pienen murenen joka aamu. Olo ei enää ole niin vakaan mitäänsanomaton, tunnen taas paljon vahvemmin. Se tarkoittaa ikävä kyllä myös sitä, että välillä itkettää, vaikka sellaista pohjatonta ja hysteeristä itkua en olekaan nyt kokenut. En nimittäin ole nyt juurikaan surullinen, vaikka jotkut ajatukset saavatkin kyyneleet silmiini.

Minulla on nyt ollut paljon tekemistä. Olen ollut pari viikkoa melkein koko ajan menossa, nauttinut ihmisten seurasta. Seuraavat pari viikkoa näyttävät myös hyvin täysiltä, ehkä liiankin täysiltä. Välillä haluaisin vain olla ja inspiroitua ajan hiljaisesta matelemisesta ja vastaleikatun nurmikon tuoksusta, joka tunkeutuu sisään tuuletusikkunasta. Olla puhtaasti yksin kuitenkaan tuntematta yksinäisyyttä, sillä yksinäisyys pelottaa minua vieläkin. Siksi iloitsen jokaisesta kutsusta tai sovittuun tapaamiseen saapuneesta ihmisestä ja vakuuttelen itselleni, että eivät nämä ihmiset ole minua hylkäämässä, eivät ainakaan nyt. Se yksinäinen otus sisälläni vaatii nimittäin jatkuvaa todistelua, sillä muuten se pääsee valtaan ja ajaa minut peiton alle itkemään maailmaa ja eristäytymään muista.

Terapia on jäänyt kesätauolle jo pari viikkoa sitten ja jotenkin olo on paradoksaalisesti vapautunut. Periaatteessa olen erittäin suuresti terapian kannalla, se tekee varmasti hyvää lähes jokaiselle, vaikkei olisikaan masentunut. On tärkeää ymmärtää itseään ja pystyä edes jossakin puhumaan mieltä askarruttavista asioista. Silti minua terapia lähinnä ahdistaa, koska en oikein keksinyt mitään puhuttavaa ja vaivaannuin pitkistä hiljaisuuksista, tosin en tarpeeksi rikkoakseni niitä. Voi olla, että terapeutti ei ole minulle sittenkään se oikea, sillä vaikka hän onkin mukava, niin jotenkin minun ei tee laisinkaan mieli avautua hänelle. Täytyy siis katsoa, mitä teen kun minulla on seuraavan kerran aika elokuussa.