Minulla on haikea olo. Tulin tänään illalla kotiin hauskalta matkalta ihmisten kanssa, joista pidän. Nyt olen yksin sotkuisessa asunnossani enkä halua mennä nukkumaan, vaikka väsyttää. Haluaisin ehkä itkeä. Mutta en sellaista lohdutonta ja kamalaa itkua, vaan sellaista, jota ihmiset kutsuvat puhdistavaksi. Minusta oli inhottavaa, kun joskus kerroin itkeneeni viikon putkeen, ja joku vastasi, että hyvä itkeä itku ulos, se rauhoittaa. Ei kroonistunut itku enää rauhoita eikä puhdista, se vain lisää surullisuutta ja tekee ruumiista velton. Mutta nämä kyyneleet, jotka nyt nousevat silmiini väsymyksestä ja haikeudesta, tuntuvat yllättävän hyviltä. Voiko itkua olla ikävä?

Minulla on ikävä jotakin. Yleinen ikävä ihmisiä ja asioita menneisyydestä. Ikävä tunnetta, joka joskus on vallinnut, vanhoja ihastumisia ja sitä, miltä tuntui kuunnella nyt jo liiasta kuuntelusta kulunutta laulua ensimmäistä kertaa. Ensimmäistä yötä omassa asunnossa ja sitä uutta vapautta, joka nykyisin on itsestäänselvyys.

Minulla on ollut jo pitkään tapana ottaa mielen valokuvia hetkistä, jolloin olen onnellinen. Sillä nimellä kutsun sitä, kun yritän painaa hetken muistiin tarkemmin kuin yleensä. Suurin osa elämästä on kuitenkin hetkiä, joita myöhemmin ei enää muista. Ne hukkuvat ja sekoittuvat muuhun elämään, unohtuvat aikaan. Niihin mieleen painettuihin onnellisiin muistoihin ja siihen tunteeseen palaan silloin, kun en usko sellaista asiaa kuin onnellisuus olevan olemassakaan.

Nyt menen kuitenkin nukkumaan. Tai ainakin painan pään tyynyyn ja uppudun kunnolla menneisyyteen ja alan tutkia sitä ruusunpunaisten kaipuun lasien läpi. Kerätä ympärilleni vaihteeksi hyvien muistojen viitan ja upota suloiseen haikeuteen.

Hyvää yötä.