Miksi en kirjoittaisi tänne välillä jotakin iloista ja mukavaa? Sillä oikeastaan olen välillä ihan iloinen ja mukava. Ainakin uskoisin niin. Tänään voisin taas olla.

Iloiseksi minut tekee se, että tällä blogilla on ilmeisesti lukijoita. Iloitsen jokaisesta teistä! Vaikka en olekaan niin rohkea, että uskaltaisin kirjoittaa oikealla nimelläni tai että olisin antanut tätä osoitetta kenellekään tutulleni, on minusta hienoa, että joku lukee kirjoituksiani. Kirjoittaminen on myös uskomattoman terapeuttista, sen olen huomannut.

Tämä blogi siis tekee minut iloiseksi, kumma kyllä, sillä joskus kirjoitukseni yllättävät itsenikin synkkyydellään. Olen tosin viime aikoina muutenkin yllättänyt itseni usein synkkyydelläni. Se, mikä pääni sisällä on vuosia ollut normaalia, ei yhtäkkiä ääneen lausuttuna tai ylös kirjoitettuna enää sitä ole. On pelottavaa huomata, miten oma maailmankuva onkin kietoutunut masennuksen ympärille.

Mutta niin, minunhan piti kirjoittaa tänään jotakin positiivista. Esimerkiksi siitä, miten ensi viikolla saan yksiöni täyteen ihania vieraita. Olen jo alkanut odottaa sitä, vaikka tässä olisi vielä yksi tentti sitä ennen selvitettävänä. Mutta nyt mietin mieluummin, minne laitan kaikki nukkumaan ja mitä ruokaa ostaisin, kuin niitä kaikkia luentodioja, jotka vielä täytyy kahlata läpi.

Olen myös viime aikoina nauttinut ulkona vallitsevasta ihanasta talvesta. Minä pidän lumesta, se tekee kaikesta niin paljon kauniimpaa. Kun muut jo odottavat kevättä, minä luen säätiedotuksia ja iloitsen jokaisesta pakkaspäivästä. Nyt kun päivätkin hiljaa pitenevät, alkaa olla minun vuodenaikani.