Miten niinkin yksinkertaisesta asiasta kuin syöminen voi tulla niin vaikeaa? Nyt liioittelin kyllä hieman, eihän syöminen ole ollenkaan yksinkertaista. Joku on sanonut, että elämän tärkein suhde on suhde ruokaan. Ilman ruokaa ei voi elää, mutta myös syömällä liikaa ja väärin voi tappaa itsensä. Se on vaihtoehto, joka pienelle osalle maailmaa on annettu. Netistä löytyy lukemattomia blogesja, joissa nuoret naiset riuduttavat itseään luurangoiksi ja jokaiselta televisiokanavalta löytyy ohjelmia, joissa mässäillään ihmisten huonoilla ruokailutottumuksilla. Syöminen ei ole helppoa.

Minä en muista, milloin syömiseni muuttui vaikeaksi. Oliko se sitä jo vuosia sitten? Vai vasta viime syksynä? Ainakaan parempaan suuntaan se ei ole mennyt, päin vastoin. Nykyisin koen syömisen lähinnä pakkona, asiana joka täytyy tehdä ja jota pitää miettiä etukäteen. Että varmasti saan kaikki vitamiinit ja edes suurimman osan tarvitsemistani kaloreista. Syksystä lähtien olen laihtunut yhteensä viisi kiloa, joiden puute on alkanut näkyä jo muutenkin hoikassa vartalossani. Joka kerta, kun joudun vetämään vyöni taas yhtä reikää kireämmälle, minua pelottaa.

Vaikka toisinaan voinkin elää päivän kaapista löytyvillä pikapuuropussilla ja jugurtilla saatan joskus ostaa suklaalevyn ja syödä sen kerralla. EIlen ostin kaksi isoa suklaavanukasta ja söin ne heti kotiin saavuttuani. Tänään tein punajuurikiusausta ja söin puolet heti. On kuin minussa olisi ruuan suhteen vain kaksi vaihdetta: päälle ja pois. Minulla täytyy joko olla nälkä tai sitten paha olo liiasta syömisestä.

Minä tiedän, ettei tämä voi jatkua näin. Syömiseni on alkanut muistuttaa lievää syömishäiriötä. Altistan itseni diabetekselle, kun suurin osa energiastani tulee sokerista. Olen väsynyt ja kalpea, koska en syö kunnolla. Hölmöintä on se, että minä tidän tämän kaiken ja tiedän, että minun pitäisi syödä enemmän hedelmiä ja proteiinia ja vähemmän hiilihydraatteja. Mutta en kuitenkaan osaa. Aivan kuin sisälläni asuisi kuriton lapsi, joka kieltäytyy syömästä vihanneksiaan ja alkaa huutaa karkkihyllyn edessä, ellei saa mitä haluaa. Mutta lasta ei ole, on vain minä ja minä olen jo aikuinen ihminen, kyllähän minun pitäisi jo osata syödä.