Koska mieleni on ollut viime aikoina suhteellisen vakaa ja seesteinen, on tämä blogi saanut  jäädä sivuun. Välillä kuitenkin mielessäni laukkaa sellaisia ajatuksia, joita en tahdo kaikkien kanssa jakaa joten jaan ne teidän kanssanne. Psykohömppää ja omaa pohdintaa.

Hesarissa taisi olla lähiaikoina maininta välttelevästä kiintymyssuhteesta. Luin myöhemmin netistä määritelmän ja totesin, että tuo olen minä. En ehkä ihan pahin tapaus, toivottavasti, mutta matkalla siihen. Se näkyy kaikissa ihmissuhteissani, lähentyminen aiheuttaa minussa perääntymisreaktion. Pelko hylätyksi tulemisesta, joka aiheuttaa ylikorostettua itsenäisyyttä. Minä en tarvitse ketään, kaikki ihmissuhteeni ovat tavallaan bonusta, jota ilman pärjäisin, tai ainakin uskottelen niin.

Seesteinen mieli on myös aiheuttanut minussa sen, että en enää yritä peitellä alakuloani jatkuvalla tekopirteydellä. Vaikka sisäisesti voin oikein hyvin, ulkoisesti muutos muistuttaa ehkä masennusta enemmän kuin oikea masennukseni. Vaikka silloin hymyni sammui heti, kun pääsin omiin oloihini, ulospäin yritin olla niin paljon jotakin mitä en ollut. Haluaisin silti olla sellainen, iloinen ja helppo. Välillä osaankin nauraa oikeasti, syvältä ja kuuluvasti. Kertoa hauskoja juttuja ja olla innoissani tulevasta. Mutta miten voisin olla sellainen, kun kaksi viikkoa olen vain lukenut tenttiin?

Olin taas treffeillä, ne loppuivat aika nopeasti. Ei kai ole hyvä merkki, jos treffikumppani alkaa ihailla jonkun toisen naisen ryhtiä? Ja kysyy pian sen jälkeen, onko minulla tylsää, vai miksi en puhu paljoa. Todellisuudessa edellisen yön juhliminen väsytti vielä silloinkin ja kahvittelu vieraan ihmisen kanssa on muutenkin vaikeaa. Nyt olen siis kotona ja juon naurettavan kallista, lahjaksi saamaani viiniä ja kirjoitan masennusblogiini päivitystä. En ole aivan varma, pitäisikö minun tehdä elämässäni joitakin muutoksia, vai onko kaikki itseasiassa oikeastaan aika loistavasti.