Kulman takana bussi oli juuri jättänyt pysäkin, minä kuulin sen siitä murinasta, jota suuri auto pitää. Osasin siis suoraan lähteä kävelemään kohti keskustaa, aikaa oli tarpeeksi. Sateen ääni varjoa vasten yltyi, vesi kasteli jo varpaat kesäkengissään. Kuivuudesta janoinen maa ei osannut imeä sitä kaikkea vettä itseensä, kaupungin kadut muuttuivat puroiksi, joiksi, koskiksi.

Kun kengät olivat muuttuneet sisältä yhtä märiksi kuin ulkoa, en enää jaksanut väistellä uusia vesistöjä, kahlasin ja farkkujen sininen syveni. Vedet laskivat siihen oikeaan jokeen, jonka ruskea vesi kuohui laskukohdissa, kuin joku olisi kaatanut likaiseen veteen paljon saippuaa.

Joen kohdalla vastaan käveli mies, joka tuoksui häneltä. Huomasin sen vasta jälkeenpäin, tuoksumuisti toimi viiveellä. Se oli jo valmiiksi niin täynnä sateen ja kaupungin tuoksuja, että tuttu tuoksu meinasi hukkua niiden sekaan. Tuoksut ovat tärkeitä, sateen tuoksu, ihmisten tuoksut.

Märkään kenkään eksynyt kivi hiersi nopeasti itselleen rakkoa nilkkaan.