Loma lähestyy. Kesä ilman töitä, koska olen ehkä laiska ja elän unelmissani, joissa minä olen kirjailija, joka ei vain vielä ole kirjoittanut mitään. Olen viimeiset pari kuukautta odottanut sitä hetkeä, kun voin asettaa sormet näppäimistölle ja vain kirjoittaa ilman huonoa omaatuntoa. Tai huono omatunto minulla on melkein koko ajan, milloin mistäkin kummallisesta syystä. Mutta nyt en joudu ainakaan ahdistumaan tekemättömistä koulutöistä, se on jo paljon.

Kesän viikonloput ovat jo alkaneet täyttyä ohjelmasta, joten täysin en pääse erakoitumaan tähän hieman alle kahdenkymmenen neliön koppiini kaupungissa, josta kaikki tuntuvat katoavan kesäisin. Eivät tietenkään kaikki, sillä kyllä kadut ja puistot täälläkin täyttyvät kesäisistä ihmisistä, ne vain eivät ole minun ihmisiäni. Voisivat tietenkin olla, ihan helposti, jos maailma olisi erilainen.

Hieman jo pelkään yksinäisiä päiviä. Mitä jos en enää jossakin vaiheessa tule toimeen itseni kanssa? Sellaistahan on tapahtunut aikaisemminkin, joten niin voi tapahtua vastakin. Olen myös alkanut hieman kammota sitä, mitä tapahtuu silloin, kun en saakaan mitään kirjoitettua tai kun itsekritiikki kasvaa liian suureksi ja yhden sanan kirjoitettuani poistan viisi. Ehkä sitä ei kannata näin etukäteen vielä pelätä. Pelkään silti.

Ja olen minä ihan tosissani tämän kirjoittamisen suhteen. Haluan saada ne päässäni pyörivät tarinat paperille. Ja siinä ei ole muuta vaihtoehtoa, kuin kirjoittaminen, vaikka se kesäsuunnitelmana kuulostaakin hassulta. Onneksi minä olen vähän hassu.