Takana taas viikonloppu itseni kanssa. Minä tarvitsen niitä, tarvitsen sellaisia päiviä, jolloin ei ole suunnitelmia eikä ole pakko tehdä mitään. Viikonloppuna luin yhden kirjan, katsoin kaksi elokuvaa, piirsin monta tuntia tanssivia ihmisiä ja abstrakteja kuvia mielikuvituksestani. Kävelin kaupungilla ja ostin uusia kyniä ja paperia. Eilen kirjoitin taas fiktiota. Join pari lasillista viiniä. Välillä ahdisti, mutta kun keskityin taas uuteen asiaan, ahdistus katosi tai ainakin väheni.

Minulla on taas käynnissä jonkin asteinen luova kausi. Niitä tulee ja menee, tämä ei ole kauhean vahvaksi ainakaan vielä osoittautunut. Minä pidän näistä kausista, vaikka usein turhaudunkin, kun en saa mitään visioitani valmiiksi. Ajanpuutekin vaivaa, opiskelut vievät taas aikaa, tai ainakin niiden pitäisi. Myös jonkin verran on tiedossa illanviettoja ja muita sovittuja tapaamisia.

Minun on jo jonkin aikaa pitänyt jakaa täällä eräs kappale, jota olen viime aikoina kuunnellut paljon. The Weepiesin Nobody Knows Me At All, aivan loistava laulu. Olen aika varma, että monesta tuntuu samalta kuin laulussa. Ettei kukaan oikeasti tunne, vaikka ympärillä olisikin paljon ihmisiä. Minusta ainakin tuntuu siltä, usein. Olen myös huomannut itsessäni vahvan halun pysyä tuntemattomana. Joskus jätän suuria osia elämästäni kertomatta ihmisille, jotka periaatteessa ovat läheisiä. Kerron asioita, jotka uskon toista kiinnostavan, jätän loput itselleni. Mutta siis, kappale löytyy tästä.