Aluksi minua pelotti kertoa kenellekään, että olen masentunut. Tajusin oman masennukseni jo paljon ennen kun lopulta päätin hakea apua, mutta kynnys kertoa asiasta oli liian suuri. Pelkäsin, että ihmiset alkaisivat suhtautua minuun eri tavalla. Kuka haluaa olla masentuneen kaveri?

Olen myös aina kokenut todella vaikeksi päästää ketään kauhean lähelle itseäni. Haluan pitää tietyn turvavälin muihin ihmisiin. Se suojaa pettymyksiltä. Mutta se tekee myös yksinäiseksi, sillä vaikka ympärilläni on viime vuosina ollut paljon ihmisiä, olen aina tuntenut olevani pohjimmiltani yksinäinen. Kai se johtuu tästä sairaudestakin.

Viime syksynä kuitenkin kerroin ensin yhdelle kaverille ja vielä saman päivän aikana toiselle. Kerroin, että olin koko edellisen yön itkenyt ja aamulla olin soittanut YTHS:lle. Että minulla ei menekään ihan niin hyvin, kun olin antanut ymmärtää. Sinä päivän tein itsestäni haavoittuvaisemman kuin koskaan aikaisemmin. Eikä maailma kaatunut siihen.

Sen jälkeen olen kertonut muutamalle muullekin kaverille ja vanhemmilleni. En enää häpeä niin paljoa kertoa, että olen masentunut. Se on ehkä lyhentänyt turvaväliäni joihinkin ihmisiin, minkä olen huomannut olevan hyvä asia.

Yleensä yritän kuitenkin olla mahdollisimman normaali muiden ihmisten seurassa. Vaikka en jaksaisi, lähden silti sovittuihin tapaamisiin ja juhliin. En puhu päässäni pyörivistä synkistä mietteistä kovinkaan tarkasti. Lääkkeistä ja terapiasta saatan mainita vitsaillen niille, jotka niistä jotain kysyvät. Varsinaisen masennuksen säästän itselleni ja terapeutilleni. Sillä en usko, että kaverini oikeasti haluavat olla masentuneen kavereita. He haluavat olla minun kavereitani. Enkä minäkään oikeastaan haluaisi olla masentunut.