En taas tänään ole osannut syödä kunnolla. En käynyt opiskelijaruokalassa syömässä eli jätin lounaan väliin, vaikka söinkin aamiaisen tavallista myöhemmin. Koulussa söin munkin. Kotimatkalla kävin kaupassa enkä osannut ostaa muuta kuin purkin raejuustoa ja tuoremehua. Ja tietysti suklaata, sehän oli tarjouksessakin.

Kotona tajusin ostosteni järjettömyyden. Ja sen hirveän tosiasian, että aion silti elää loppupäivän purkillisella raejuustoa ja kahdella suklaapatukalla. Mehuun sentään on lisätty vitamiineja. En vain osaa muuta. Miten minusta on tullut näin avuton, etten osaa edes kaupasta ostaa oikeaa ruokaa?

Oikeastaan teen mielelläni ruokaa. Silti en tänä vuonna ole kokannut kuin kahdesti. En ole pystynyt keksimään, mitä haluaisin syödä. Ja ruuanlaiton vaiva on tuntunut useimmiten ylivoimaiselta. Mieluummin syön jugurtin tai jonkun niistä neljästä eineksestä, jotka eivät mielestäni maistu liian teolliselta.

Usein syön päivällä koulussa ja se riittää minulle. Nälkä ei ole haitannut minua enää pitkään aikaan. Tunnistan sen tunteen, mutta se ei pakota minua syömään. Ja jos nälkä kasvaa liian suureksi, en enää edes pysty syömään. Silloin tilanne on huono, sillä jossakin vaiheessa en enää jaksa tehdä muuta kuin nukkua ja syömisen ajatteleminenkin tuntuu hirveältä. Siksi yritän pitää kaapissa aina jotakin helppoa syötävää etten joudu siihen tilaan.

Tänään pärjään kuitenkin raejuustolla. En enää jaksa käydä kaupassa. Enkä vieläkään osaisi ostaa sieltä mitään. Ja onhan minulla paahtoleipääkin.