Olen ollut ajoittain masentunut oikeastaan niin kauan kun vaan pystyn muistamaan. Joskus enemmän ja joskus vähemmän. Vime aikoina enemmän. Jo aivan pienenä, alle kouluikäisenä, tulin siihen tulokseen, että elämässä ei oikeastaan ole mitään järkeä. Kerroin siitä isälleni, joka alkoi lukea minulle Raamattua. Saarnaajan kirjasta löytyi minulle sukulaissielu. Muuten ei isän yrityksestä oikein ollut apua.

Myöhemmin, ala-asteikäisenä, kerroin silloiselle sydänystävälleni joistakin ajatuksistani. Hän ymmärsi tiettyyn rajaan saakka, mutta suurimman osan ajasta me silti vain leikimme pikkueläimillä. Ja se olikin minulle ehkä parasta terapiaa. Enkä minä silloin niin onneton ollutkaan, en ehkä niin huoleton lapsi kuin paras kaverini, mutta pakko myöntää, ettei elämässä silloiin juurikaan valittamista ollut.

Suurin muutos tapahtui yksitoista vuotta sitten. Silloin kohtasin Kuoleman. Se astui perheeseemme täysin kutsumatta eräänä keväisenä päivänä. Kun isä tuli liian aikaisin töistä kotiin, olin lukemassa Pikku naisia. Isän kerrottuaan uutisensa samalla itkien, palasin mieli tyhjänä Marchin perheen edesottamusten pariin. Ei se ollut ensimmäinen kerta, kun olin päässyt tutustumaan Kuolemaan, mutta koskaan aiemmin se ei ollut koskettanut minua niin läheltä. En ollut koskaan aiemmin ollut niin surullinen. Isäni ei päässyt päiväkausiin ylös sängystä ja äitikin vain itki. En ollut varma, olinko koskaan aiemmin nähnyt vanhempieni itkevän. Minä itkin vain yksin, omassa huoneessani. Ja joskus koulussa, mutta en koskaan näkyvillä kotona.

Jostain syystä itkin Kuolemaa vielä vuosienkin jälkeen, vaikka muut olivatkin päässeet jo suurimmasta järkytyksestään yli. Minä itkin ja itkin ja aina selitin asian Kuolemalla. Vaikka tiesin itsekin, ettei Kuolema enää ollut ainut syyllinen olotilaani. Lopulta en enää osannut syödä kunnolla enkä puhua ikätovereilleni. Vuoden ajan kuljin sumussa, josta ei tuntunut olevan pääsyä pois. Vuoden ajan olin käpertynyt täysin omaan surkeuteeni. Oli oikeastaan ihme, että pääsin itse ylös siitä itsesäälin ja itseinhon rotkosta. En osaa itsekään selittää, mikä sai minut ottamaan uudestaan otteen elämästä. Mutta minä tein sen, opin uudestaan elämään.

Siitä pahimmasta pimeydestä on jo monta vuotta. Sen jälkeen eivät masennuskauteni ole kestäneet niin pitkiä aikoja. Välissä on ollut pitempiäkin hyviä jaksoja. Kuitenkin masennuksen peikko on aina osannut palata luokseni. Ja silloin pelottavinta on tunne, että vihdoinkin näen maailman sellaisena, kun se oikeasti on. Kaiken merkityksettömyyden ja surkeuden. Silloin näen sen mitä muut eivät tunnu näkevän. Ne jatkavat elämäänsä ja projektejaan, joilla ei lopulta ole mitään merkitystä. Onko sillä väliä, opiskelenko itselleni ammatin vai makaanko vain loppuelämäni sängyssä? Miksi kaikki eivät ajattele samalla tavalla kuin minä?

Mutta minä tiedän nyt, että kyseessä on masennus. Ja minä tiedän, että osaan myös olla niin onnellinen, että sydän tuntuu pakahtuvan ja on vaikeaa olla paikoillaan. Että vaikka maailmassa ei tuntuisikaan olevan mitään järkeä, on täällä silti uskomattoman paljon kauneutta. Ja kyllä se menee ohi, aina se on mennyt.