Minulla oli tänään treffit. Ensimmäistä kertaa yli puoleen vuoteen tapasin melkein tuntemattoman miehen melkein tuntemattomassa kahvilassa. Mies valitsi kahvilan, en ollut aiemmin käynyt siellä. Kahvi oli hyvää, keskustelu jähmeää. Keskustelun jähmeys oli minun vikani, minä olin se, joka ei osannut kysyä kysymyksiä tai jatkaa mielenkiintoisesta aiheesta. Katselimme ulos ikkunasta ja hän sai johtaa keskustelua, minä olin joku muu, sellainen hiljainen ja haavoittuvainen. Eikä minulla ollut mitään syytä typerään käytökseeni, olen minä osannut olla paljon helpompikin treffiseuralainen. Hän kuitenkin yritti ja jatkoimme pätkivää keskustelua ulkona vielä melko pitkään. Sain kai kerrottua jonkun hauskankin jutun. 

Minä olen nyt taas masentuneen tyyppiesimerkki. Olen hiljainen ja vaisu enkä jaksa hymyillä. Voisiko tämä johtua masennuslääkkeiden lopettamisesta? En minä nimittäin tunne oloani masentuneen surulliseksi, mutta ulospäin säteilen alakuloisuutta. En tiedä, miten hyvin sen oikeastaan huomaa, tai ajatteleeko kukaan sitä sen suuremmin, ehkä ei.

Kun olimme eronneet kummallisen tönkösti, kävelin kotiin nauttien vilpoisuudesta ja omiin ajatuksiini vaipuen. Vastaan tuli paljon tuttuja, tietysti. Minä menin väärään suuntaan, minä menen aina väärään suuntaan. Ne tervehtivät nimellä ja minä vedin kasvoilleni hymyn ja huikkasin takaisin. Halusin kotiin, turvaan muusta maailmasta, syömään herneitä ja minitomaatteja yksin.

Minä en jaksa etsiä jotakin, josta en ole edes aivan varma mitä etsin tai edes haluanko etsiä sitä. En kuitenkaan tahdo lopettaakaan, koska mitä jos. Mitä jos kaikki muuttuisi paljon paremmaksi, mitä jos en enää tuntisi itseäni toisen luokan kansalaiseksi, joka ei kelpaa kellekään.