En osaa edes olla masentunut kunnolla. Se on jo jotakin. Tänään taas istuin hiljaisuuden vallitessa terapeutin edessä nojatuolilla ja tuijottelin kengänkärkiäni. Televisiossa ja kirjoissa terapia on ihan erilaista, siellä ihmiset puhuvat hetken merkityksellisiä asioita ja yhtäkkiä tajuavat, mikä onkaan vialla. Minun kokemukseni terapiasta on toinen. Ei kukaan ollut kertonut minulle, miten vaikeaa on puhua 45 minuuttia vain itsestään.

Liian pitkän hiljaisuuden jälkeen luovutin ja sanoin, ettei minua oikeastaan huvita puhua mistään ikävästä. Kun ei siinä ole mitään järkeä velloa, sitähän masennus on, ikävissä asioissa vellomista. Kyllä minä tiedän, ettei vaikeneminen saa masennuksen aiheita poistumaan, mutta jos niistä ei välitä, niin onko niillä silloin edes väliä. Terapeutti oli eri mieltä, mutta hänen ammattinsa onkin puhua asioista. Tai oikeastaan saada ihmiset puhumaan asioistaan. Minun silmistäni ne kyyneleet kuitenkin lopulta valuvat.

Olen harkinnut terapian lopettamista. Ei minun ehkä pitäisi, mutta kun se tuntuu vain niin turhalta. On ollut hetkiä, jolloin olen odottanut terapiaa, mutta yleensä olen jo itse saanut asian selvitettyä mielessäni tai sitten en vain enää välitä siitä. Sitten istutaan hiljaa ja puhutaan turhista asioista kunnes onkin jo aika lopettaa. Kätellään ja hymyillään kauniisti, ensi viikkoon! En minä kuitenkaan uskalla lopettaa, katsotaan nyt.

Päätin päälle viikko sitten lopettaa karkin ja muun makean roskan syömisen. Luulen, että niillä on ollut osansa väsymykseeni, vaikken niitä nyt niin paljoa ole syönytkään. Liikaa kuitenkin. En ole halunnut kertoa päätöksestäni  kenellekään, koska en halua ihmisten luulevan, että yritän laihtua lisää. En yritä, en ole alunperinkään yrittänyt. Nyt jo painostani huomautellaan, olen tainnut oikeasti laihtua aika paljon.