Taas hieno viikonloppu takana. En syö enää lääkkeitä ja silmät ovat taas alkaneet kostua samalla tavalla kuin ennen, vuorotellen ilosta ja surusta. Viimeksi Jarkko Martikaisen laulaessa kappaleensa Kaikki me kuolemme pian, se mies on niin mahtava, suorastaan nerokas. Olin silloin yleisössä yksin, mutten kuitenkaan, suljin itkuiset silmäni ja hymyilin.

Ajatukset heittelevät onnesta epätoivon kautta turhautumiseen ylättävän nopeasti, ehkä muutaman hengenvedon aikana. Mutta minä kestän sen, tunnen itseni ja tiedän että synkät ajatukset katoavat ja muuttuvat toisiksi. Saan nyt olla yksin torstaihin asti, ilman mitään suunnitelmia. Olen viime viikot nukkunut monessa sängyssä ja nähnyt paljon erilaisia maisemia monen ihmisen kanssa. Se on ollut hienoa, tarpeellista ja rasittavaa. Minä kaipaan myös omaa seuraani, tyhjin silmin kattoon tuijottamista ja hyvän kirjan lukemista muuallakin kuin bussissa matkalla toiseen kaupunkiin. Silti se, että on paljon tekemistä, tekee päälle hyvää.

Olen huomannut, että koulun alku ahdistaa aivan liikaa, enemmän kuin pitäisi. Ahdistaa olla taas tässä kaupungissa, vaikka rakastankin omaa pientä kotiani ja pidän siitä, miten kaupunki on herännyt kesään. Täällä on niin kaunista ja olen ylpeä asuinpaikkani valinnasta, mutta samalla lähestyvä syksy pelottaa. Pelkään, että menen taas rikki, että en vaan kestä. Tahtoisin aloittaa kaiken alusta, ilman sitä alun synkkyyttä, toivon että olisin voinut silloin olla paljon iloisempi ja avoimempi. Ehkä voisin olla sitä tänä vuonna, jotta seuraava vuosi ei enää ahdistaisi.