Miltä tuntuisi herätä joka aamu sen saman ihmisen vierestä? Sen, jonka vieressä on turvallista ja lämmin nukkua. Miltä tuntuu olla varma?

Minä en tiedä. Voin vain kuvitella. Olen lukenut siitä, nähnyt elokuvissa. Onnelliset ihmiset, yksin puolikkaat. Mitä jos minä en ole puolikas kenellekään? Tai puolikas ollenkaan. En toki väitä olevani täysin ehjä ja kokonainen, en todellakaan. Mutta voisiko joku toinen paikata minun säröni ja railoni?

Minä tahtoisin nyt suudella. Mieluiten jotakuta, joka haluaisi suudella minua. Ja jota minä tahtoisin myös suudella. Nukahtaa huolimattomaan syleilyyn. Ainakin luulen että tahdon sitä. Eikö kaikkien kuulu haluta sitä?

En ole suudellut vuoteen ketään. En edes ketään merkityksetöntä, vain huvikseni. Kerran joku yritti, mutta käänsin pääni. Huulet osuivat poskelleni ja myöhemmin oli vaikea katsoa silmiin.

Syksyllä ajattelin, että rakastuminen ratkaisisi kaikki ongelmani. Kävin ulkona, tapasin erilaisia ihmisiä. Yritin ihastua. En onnistunut, tuotin vain turhaa mielipahaa. Luulin oikeasti, että pystyisin, että haluaisin. Mutta läheisyys pelotti liikaa, kukaan ei tuntunut sopivalta.

Kyllä sinullekin joku löytyy, ne sanovat. Mistä? Mutta eivät ne vastaa, hymyilevät vain. Mutta kun minä haluaisin oikeasti tietää.