Ruokahalu on ainakin suurimmaksi osaksi palautunut. Oikeastaan jos saisin päättää, söisin koko ajan jotakin. Rahkaa, leipää, juustoa, appelsiineja, kiivejä, omenia, suklaata, jugurttia, mitä vaan, mitä kaapeista löytyy. Ei niistä kyllä yleensä paljoa löydy, sen verran huonosti olen viime aikoina syönyt, etten enää ole ostanut niin paljoa ruokaa pois heitettäväksi. Eilen kävinkin lenkin yhteydessä kaupassa ja täydensin varastoni.

Joku lukko minussa on avautunut ja tunnen taas normaalia nälkää ja mikä tärkeintä, tarvetta syödä. Toivottavasti se pysyykin auki ja saisin itseni taas terveen näköiseksi ja ehkä muutenkin terveemmäksi. Etteivät luut sattuisi istuessa ja että jaksaisin paremmin. Ettei kukaan enää huomauttaisi huolestuneena, että oletpas taas laihtunut.

Laihtumista ei nähdä samanlaisena ongelmana kuin lihomista. Sitä ei sovi mainita, se kuulostaa huomiohakuiselta. Enkä toki halua vaikuttaa huomiohakuiselta, en suinkaan. Mutta muut saavat siitä kyllä huomauttaa. Miksi et syö sipsejä, olet niin laihakin? Kyllä sinun kelpaa, kaikki vaatteet varmasti sopivat noin laihalle hyvin. No kai sinulla nyt on kylmä, kun olet niin laihakin. Söisit enemmän.

Mutta sitten siihen kieroutuneimpaan asiaan, eli siihen, että oikeastaan pelkään hieman lihomista. Mitä jos lihonkin liikaa? Ja onhan se aika hienoa, kun ihmiset ihmettelevät tahdonvoimaani, kun en syö aivan liikaa. Siksi en käy vaa'alla. En halua tietää laihdunko vai lihonko. Numerot tekevät kaikesta todellisempaa. Pääasia, että olo on hyvä. Ja nyt se on, kylläinen ja hyvä.