Tänään on ollut oikeastaan hyvä päivä. Olen käynyt luennolla, kahvilla kavereiden kanssa ja kotona tein sveitsiläisiä omeletteja. Löysin uuden artistin, Polly Scattergoodin, jota olen kuunnellut tänään paljon. Vaihdoin lakanat uusiin, ihanan raikkaisiin ja tuuletin petivaatteet. Olen tyytyväinen, hyvin syönyt ja täynnä ajatuksia.

Jotenkin vain on taaskerran tyhjä olo. Sellainen mitäänsanomaton. Olisin halunnut kertoa omeleteista jollekulle (ohje: 3 dl jauhoa, 1 tl suolaa, neljä kananmunaa, 2 dl maitoa ja 2 dl vettä, tosin itse laitoin 4 dl maitoa, sekoitetaan, annetaan seistä puoli tuntia ja paistetaan voissa kuten letut), mutta en keksinyt kenelle. Niistä tuli kuitenkin hyviä ja erittäin nostalgiaa herättäviä, sormiin jäi voin tuoksu. Söin viisi, laitoin loput neljä jääkaappiin odottamaan huomista.

Osittain tämä hölmö olo voi johtua siitä, että toissayönä näin unen, joka heitti minut emotionaalisesti vuoden takaisiin tapahtumiin. Tuosta noin vain, aivan kuin välissä ei olisi ollut jo useaa kuukautta ja paljon ajattelua. Ja typerintä oli, etten voinut tästäkään unesta puhua kenellekään. Se, jolle olisin voinut puhua, oli liian osallinen unessa ja muut eivät ymmärtäisi. Tännekään en kirjoita, koska se vaatisi liikaa selittelyä. Siksi olenkin oikeastaan odottanut huomista terapiakäyntiä. Sen pitäisi olla viimeinen, mutta jos huominen menee hyvin, voisin ehkä sittenkin atkaa, vaikka vain näin harvakseltaan, pari kertaa kuussa.