En tänään mennyt luennoille. Minua pelotti enkä halunnut nousta sängystä. Halusin käpertyä peiton alle ja pysäyttää ajan niin pitkäksi aikaa, kun en enää pelkäisi. Ei siihen ehkä kauaa menisi, muutama viikko korkeintaan. Sitten jaksaisin taas, ihan varmasti.

Pelko on kummallista. Se kuristaa kurkkua ja tekee jaloista niin heikot, etteivät ne kanna edes viidentoista minuutin matkaa kouluun. Pelko haluaa, että jään sänkyyn makaamaan. Mitä enemmän olen yksikseni pelon kanssa, sitä enemmän se saa minusta valtaa. Sitä vahvemmin uskon, että pelko haluaa minulle vain hyvää. Että jos lähden ulos, minua vain sattuu enemmän.

Olen yrittänyt miettiä, mitä minä sitten niin pelkään. Luulen, että vastaus on yksinäisyys. Minä pelkään yksinäisyyttä enemmän kuin mitään muuta. Pelkään, että koko luentosalissa ei olekaan yhtään ihmistä, joka haluaisi puhua minulle. Olisin aivan yksin samalla kun kaikki muut ympärilläni nauravat keskenään. Siksi jään mieluummin yksin kotiin. Myönnän, että tässä logiikassa on jotakin pielessä, mutta niin minun mieleni toimii. Yksinäisyys ei ole yksinäisyyttä, jos sen on itse valinnut.

Omituisinta on se, että en minä nyt edes ole kovin yksinäinen. Ympärilläni on hyviä ihmisiä, jotka välittävät minusta. Koulussa en ehkä ole saanut sydänystäviä, mutta ei minun siellkään yksin täydy olla. Olen ollut paljon yksinäisempikin. Silti nyt pelko yksinäisyydestä on vallannut minut. Eikä se ole mitään pientä pelkoa, vaan inhottavaa ja hysteeristä pelkoa joka lamaannuttaa koko kehon.